Heidi Kestin, Louna-Tuuli Luukan ja Talvikki Eerolan tutkimusraportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen pääohjelmistossa syyskuussa 2018 esitetystä TUHO-OSASTO -palveluesityksestä.
Teksti: Kestin ja Luukan keskustelujen ja yhteisen kirjallisen purkamisen pohjalta kirjoittanut Louna-Tuuli Luukka
Teosesittely
”Tuho-osasto on paikka, johon voi tuoda tuhottavaksi esineen, josta haluaa hankkiutua eroon erityisellä tavalla. Toimimaton kapistus, ei-toivottu lahja, muisto menneestä suhteesta, oma sotilaspassi, vihattu kodintavara, rintaliivit, yliarvostettu kirja. Tuhottavaksi kelpaa mikä tahansa, mikä ei ole elävä olento tai jonka tuhoamisesta ei aiheudu vaaraa tai vakavaa rikosta. Kunhan jaksat kantaa sen Tuho-osastolle itse, me huolehdimme lopusta.
Ei-toivottu tavara on sekä konkreettinen että sentimentaalinen lasti. Tuho-osaston tarkoituksena ei ole tuottaa hyvää mieltä uudelleen käyttämällä tarpeetonta roinaa, vaan kanavoida pahaa mieltä, ahdistusta, ärsytystä tai muita raskauttavia tunteita mahdollisesti puhdistaviksi tai ilahduttaviksi taide-elämyksiksi. Tai vain nauttia hävityksestä tietämättä miksi. Tuho-osastolla pääsee eroon yhdestä taakasta ja saa vastineeksi yksilöllisen tuhoamispalvelukokemuksen.”
Tuho-osasto oli palveluesitys yhdelle katsojalle kerrallaan sekä installaatio, jonka Todellisuuden tutkimuskeskus toteutti Tiketti Galleriassa, Helsingissä syyskuussa 2018 yhteistyössä Tiketti Gallerian ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esitysdramaturgian koulutusohjelman kanssa.
Esitys alkoi, kun katsoja saapui paikalle ennalta varattuna ajankohtana ja Henkilökohtainen vastaanottovirkailija otti hänet huolehdittavakseen. Alussa katsoja valmistautui tuhoamiseen vastaanottotilassa täyttämällä esitietolomakkeen, johon hän kirjoitti myös viimeiset sanat esineelleen, sekä pukeutumalla suojavarusteisiin. Tämän jälkeen vastaanottovirkailija saatteli hänet ja esineen Tuhohuoneeseen. Tuhoamistoimenpiteessä Tuhoajat hajottivat tuodun esineen ja toteuttivat ääniteoksia tallentamalla tuhon ääniä. Kun tuhoaminen oli suoritettu, Tuhoajat kuljettivat esineen jäänteet galleriatilaan ja kokosivat niistä uuden taideteoksen. Nämä teokset muodostivat esityskauden aikana rakentuneen installaation, Jäämistön. Kun tuhottu esine oli installoitu, esitys päättyi.
Esineet dokumentoitiin ennen ja jälkeen tuhoamisen. Ne, kuten niiden tarinat ja tuhoamisesta tehdyt ääniteokset, on koottu Tuho-osaston Muistogalleriaan. Esityskauden viimeisenä päivänä järjestettiin Hautajaiskahvit, jotka alkoivat yleisölle avoimella tuhoamisella, jonka jälkeen installaatio purettiin käymällä läpi jokainen esine muistosanoineen. Tilaisuus päättyi jätteiden lajitteluun, johon halukkaat hautajaiskahvittelijat osallistuivat. Jätteet toimitettiin kierrätykseen.
Teos oli Luukan taiteellinen opinnäytetyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta Esitysdramaturgian maisteriohjelmasta.
Katsojapalautteissa toistui se, kuinka esityksen aikana oli pakotettu ajattelemaan huomion kohteena olevan esineen olemassaoloa ja omaa suhdetta siihen kriittisesti.
Tuhoamisen halun synty ja suunta
Kysyttäessä produktion synnystä kerroimme tavallisesti seuraavan muiston. Minä ja Heidi Kesti olimme aiemman yhteistyön hedelmällisyyden perusteella sopineet tekevämme jotain taiteilijaduona, jonka nimesimme sukunimemme yhdistämällä Luukesteiksi. Kun olimme pyöritelleet satunnaisia ideoita jonkin aikaa ja luopuneet niistä, joihin olimme kyllästyneet, kysyin Heidiltä, että mitä hän haluaisi tehdä. Hän vastasi: ”Haluaisin tuhota jotain.” Tämä halu oli jaettu ja Tuho-osaston konsepti hahmoteltiin pääpiirteissään hyvin nopeasti, ellei jo samana päivänä. Syvensimme konseptia Todellisuuden tutkimuskeskuksen ohjelmistohakua varten alkuvuodesta 2017 ja olimme riemuissamme tullessamme valituksi. Olimme varautuneet tekemään esityksen jossain muodossa, jos ei muuten, niin nollabudjetilla kellarivarastossa sijaitsevassa työhuoneessani, mistä tulikin esityksen alkuperäinen työnimi, Tuhokellari.
Kauneinta tuhoamisessa mielestämme on, ettei sitä voi eikä tarvitse selittää tyhjiin.
Puolentoista vuoden mittaisen suunnittelu-, harjoittelu- ja esitysprosessin varrella palasimme usein keskustelemaan siitä, mistä Heidin ääneen lausuma impulssi oli peräisin. Hän luonnehti lähtökohtaa itsekkääksi haluksi hajottaa ja rikkoa. Jäljitimme halun alkuperäksi tuskastumisen kaoottisen tuntuiseen, massiiviseen ja hallitsemattomaan ilmastokatastrofiin ja riittämättömyydentunteeseen sen edessä sekä käytösnormien rikkomiseen, mutta myös johonkin selittämättömään, hahmottomaan ja nautinnonhaluiseen hinkuun pirstoa esineitä ja käyttää ruumiillista voimaa. Tähän viettiin kiinnittyy tietty hahmottomuus ja tarkoituksen puute. Kauneinta tuhoamisessa mielestämme on, ettei sitä voi eikä tarvitse selittää tyhjiin. Esitykselliseksi muodoksi pelkkä tavaroiden rikkominen ei kuitenkaan meille riittänyt.
Muodon ja estetiikan dramaturgia
Pidimme tärkeänä, että emme yritä tekopyhästi irtisanoutua kulutuskulttuurista ja tämän tuli näkyä teoksessa. Matkan varrella tunnustelimme trash-estetiikan mahdollisuuksia, mikä näkyy puffikuvissa, joissa käytettiin puukkosahaa ja lekaa kengurukengissä huojuen, muovisilpun roikkuessa halpisbikineistä. Työskentelyn myötä rakenteen ja estetiikan selkeyttäminen ja puhdistaminen tarpeettomasta tuntui parhaalta tavalta kehystää itse akti, siinä tapahtuva aito tuhoaminen. Turha järkevyys kuitenkin loisti poissaolollaan. Teatterikorkeakoulun Opetusteatterin henkilökunnan toiveista huolimatta emme käyttäneet turvakenkiä tai suojaessuja, vaan kirkkaanvärisiä spandex-haalareita ja tennareita, voimakkaasti meikattuina. Lainasimme värimaailman rautakaupasta ja muun visuaalisen estetiikan mm. Kraftwerkiltä, Lego-hahmoilta ja 1960-luvun popkulttuurista.
Esityksen palvelumuoto oli lähtökohta alusta alkaen ja pohjusti esitysten sisällöllisen avoimuuden ja tutkivan luonteen. Tutkimme sitä, mikä merkitys tuhoamisella oli katsojan suhteeseen esinettä kohtaan, siihen liittyviin muistoihin, sekä katsojan materiasuhteeseen ja kuinka tämä vaikutti meidän materiasuhteeseemme tekijöinä. Meillä, Luukestit-duon molemmilla jäsenillä, on virittynyt, kiinnostunut ja jopa intohimoinen suhde materiaan, kuten vanhoihin esineisiin ja vaatteisiin. Prosessi vaikutti meihin siten, että tavaran joka puolelta päälle kaatuva paljous korostui ja kevytmielinen suhtautuminen materiaan kuihtui. Tämä kuului myös katsojapalautteissa, joissa toistui se, kuinka esityksen aikana oli pakotettu ajattelemaan huomion kohteena olevan esineen olemassaoloa ja omaa suhdetta siihen kriittisesti. Se nähtiin positiivisena asiana.
Määritelmällisesti emme hävittäneet esineitä, koska se ei ole mahdollista. Tuhoutuessaan esineet eivät katoa, vaan muuttavat olomuotoaan. Tuhoaminen merkitsee, että esine ei ole enää palautettavissa entiseen olomuotoonsa tai funktioonsa. Oli hetkiä, jolloin kirpaisi tuhota esine, joka olisi vielä ollut käyttökelpoinen, mutta samalla tajusimme, että konkreettisesti toimintamme on laajemmassa mittakaavassa mitätöntä ja toimi kuvana siitä, millaisessa materiaalisessa todellisuudessa elämme. Ja oman palvelumme ammattilaisina olimme tietoisia siitä, että tällainen yksittäinen ratkaisu ei ole meidän, eikä ole meidän asiamme arvioida sen moraalia. Teoksen ele oli rakentaa näyttämö katsojan omalle materiasuhteelle ja sen reflektoinnille. Katsojien näkyvät reaktiot vaihtelivat vakavasta keskittyneisyydestä ja tarkkailusta iloiseen viihtymiseen. Pyrimme siihen, että teos olisi avoin ja sallisi niin vakavuuden kuin ilonkin.
Eräs katsoja kommentoi esityksen jälkeen esineensä merkityksen muuttumista, sitä, kuinka se tuhoajien käsissä muuttui pelkäksi aineeksi, kun se hetkeä aiemmin oli vielä ladattu katsojan omilla muistoilla. Tässä toteutui toiveemme ottaa katsojan harteilta henkilökohtainen kantamus, edes hetkeksi. Esitykset myös purkivat esineiden inhimillistämistä ja animistista värittämistä, ainakin tekijälle. En olisi halunnut tuhota pientä söpöä pehmopupua, mutta repiessäni sitä puukolla silpuksi ymmärsin, että sillä ei todella ole mitään tekemistä oikeiden jänisten kanssa, mikä avasi minulle inhimillisen kuvittamisen, representaation ja jäljittelyn maailman kummallista luonnetta. Miksi haluaisin sentimentaalisesti suojella tätä palasta ainetta? Ainakaan eläinrakkaudesta siinä ei ole kysymys.
Ritualistinen palveluammattilaisuus ja epäsuora hoiva
Tuhoajan rooli oli moninainen. Toisaalta olimme duunarimaiset, vähäpuheiset ammattilaiset, toisaalta ammattiylpeät ja kunnianhimoiset artesaanit. Harjoituskaudella puhuimme muun muassa vanhoista Juhla Mokka -mainoksista, joissa käsityötaiteilijat pääsivät esittelemään taitojaan. Järjestimme työmme kuin kirurgi ja hoitaja.
Toisaalta meillä oli rituaalin suorittajien asema, saatoimme katsojan seuraavaan vaiheeseen elämässään, yksinkertaistettuna vain vaihe ilman tuhottua esinettä. Ajattelen, että tällä tavoin kuljetimme esityksessä rinnakkain arkisuutta ja pyhyyttä. Tutkimme sitä, mitä tunteita materiaaliin liittyy ja mitä se herättää katsojassa, kun hänen tuomansa materiaali otetaan pois ja siihen kohdistetaan väkivaltaa. Tämä saattoi toimia symbolisena väkivaltana jotain vääryyttä tai vääryydentekijää kohtaan, mutta samalla se oli myös hoivaa katsojaa kohtaan ja kontemploivaa keskittymistä itse materiaaliin. Itse ajattelin esityksissä paljon esineen tuotantoa ja sen matkaa raaka-aineista tehtaalle, mahdollista matkaa Eurooppaan, sen merkitystä katsojan elämässä ja sitä, kuinka se ei koskaan tule häviämään maailmasta. Tuhoamisen kestollisuus oli esityksen ytimessä. Se oli osa nautintoa ja keino todella keskittyä aineellisuuteen. Jos joku toi esineen, joka olisi mennyt helposti ja nopeasti rikki, sai käyttää luovuutta siihen, että prosessiin sai kulumaan aikaa. Olisi tuntunut epäreilulta, jos tuhoaminen olisi kestänyt jossakin esityksessä vain viisi tai kymmenen minuuttia. Kaiken kaikkiaan esitys kesti tunnin verran, paikalle saapumisesta jäljelle jääneen raaka-aineen asettelusta Jäämistöön.
kuva: Taru Tuulia Tittonen
Olimme hyvin väsyneitä esitysten jälkeen. Tähän on kaksi selkeää syytä, joista ensimmäinen on se, että kaikki esitykset olivat improvisatorisia. Koska tuhosimme jokaisen esineen eri tavalla, jokainen esitys oli ongelmanratkaisua ja kuvataiteellista improa intiimissä ja voimakkaasti virittyneessä tilanteessa katsojan kanssa. Tuhotoimenpiteessä vaihdoimme rooleja niin, että toinen oli toteutusvastuussa joka toisessa esityksessä ja toinen avusti hoitajamaisesti tuomalla Tuhoajan pyytämät välineet sekä äänitti esityksen aikana tuhoamisesta syntyvän yksilöllisen ääniteoksen.
Itse olen herkkä hikoamaan ja esiinnyin eräitäkin kertoja märkänä, pää hikeä tippuen. Se oli ihanaa.
Tuhoaja oli yksin ratkaisujensa kanssa. Roolihahmomme eivät keskustelleet tai neuvotelleet siitä, mikä olisi paras tapa hajottaa mikäkin materiaali. Emmekä myöskään hajottaneet samanlaista esinettä samoin menetelmin kahta kertaa. Esimerkiksi jokainen kirja tuhottiin eri tavalla, vaikka periaatteessa katsojille sillä ei olisi ollut väliä, hehän eivät nähneet, miten toisten katsojien tuomat kirjat oli tuhottu. Esityksessä oli sisäänkirjoitettuna vaatimus, että jokaisen toimenpiteen on oltava yksilöllinen. Tuhoamisen aloittaminen jännitti ainutkertaisuudessaan. Sen halusi tehdä mahdollisimman kunnioittavasti ja keskittyneesti, yllätyksellisesti, mutta tulosta tehden. Tämä piti esityksen meille tuoreena, rutiiniesitystä ei ollut olemassa. Installaatiossa näkyi, että kirjat oli tuhottu eri tavoin. Sauvasekoittimella ja sahalla tulee erilaista jälkeä. Meillä oli noin viidenkymmenen tuhovälineen valikoima, joka koostui urheilu- ja keittiövälineistä sekä työkaluista. Esitystilan pienuuden takia tulenkäyttö ja rälläköinti piti jättää kipinäsuihkujen vuoksi pois.
kuvassa Tuhoajat ja asiakas Tuomo Vuoteenaho
Tuhopalveluksen ruumiillisuus
Totesimme, että tuntui hyvältä tuhota esineitä, joissa oli vastusta. Tuntui, että Tuhoajan esityskokemukseen tuli kuulua fyysinen ponnistelu ja voimankäyttö, jotka nähdäksemme välittyivät vahvasti katsojalle. Heidi toi esille kuinka fyysisyys oli nautinnollista myös henkilökohtaisella tasolla sekä suhteessa siihen, kuinka katsoja tarkkailee, odottaa ja ehkä jännittääkin sitä, milloin ja miten tuhoutuminen lopulta tapahtuu. Itse olen herkkä hikoamaan ja esiinnyin eräitäkin kertoja märkänä, pää hikeä tippuen. Se oli ihanaa. Siinä koki valtaa esitystilanteen johtamisesta ja määrittelystä vaikka samalla aktiivisesti antautui katsojalle ja palveli häntä kaikin voimin, irrationaalisessa kehystyksessä. Esityskokemukseen kuului se, että vaikka tuhoaminen oli meille arkinen teko, se ei ollut kevyt asia. Fyysisyydellä pystyimme osoittamaan ottavamme vakavasti niin katsojan ja hänen kokemuksensa esineeseen liittyen ja siihen kuuluviin muistoihin, kuin sen, että esineellä on materiaalinen historia, johon liittyy ekologisia ja sosiaalisia kysymyksiä. Tietoisuus esineiden tuotantoon tavallisesti kuuluvasta riistosta ja vastuusta oli voimakkaasti läsnä tuhoamistoimenpiteessä. Samalla tästä pystyi päästämään irti, kun keskittyi rationaalista päämäärää vailla olevaan tuhoamiseen.
Parikin katsojaa mainitsi esityskokemuksen tuoneen mieleen pornon ja peep show’t. Syy tähän ei ollut seksuaalisuudessa, vaan kokemuksessa siitä, miltä katsojasta tuntui tulla yksin intiimiin tilaan paksujen muoviverhojen taakse katsomaan, kun kaksi esiintyjää teki keskittyneesti ja ruumiillisesti yksin hänelle jotain, mikä on tunnetusti kiellettyä.
Installaatio, äänet ja Muistogalleria
Tuhoamisen jälkeen rippeiden installointi siistiin ja valoisaan galleriaan tuntui aina herkulliselta. Harras, hidas ja sanaton jäännöshippukomposition asettelu pleksihyllyille katsojan ja vastaanottovirkailijan katseiden alla hiljensi satunnaisetkin galleriakävijät ja Tiketin asiakkaat. Vaihe tuntui elimellisen tärkeältä esityksessä. Esine ja materia historioineen ei ollut tuotu halvennettavaksi roskana, vaan jäännösten kohottaminen uudeksi taideteokseksi muodostui keinoksi sinetöidä katsojalle se, että sekä hänen kokemuksensa että tuhottu esine oli otettu vakavasti.
Muistogalleriasta luettavissa olevat esineiden tarinat kannattelevat sen itsenäistä teosluonnetta ja luovat oman narratiivinsa teoskokonaisuuteen. Fyysinen, Tiketti Galleriaan rakennettu installaatio sen sijaan ei kaivannut selittävää tekstiä. Aineen maailma on semanttisista merkityksistä erillään ja Tuho-osasto pyrki läpeensä inhimillisellä rakenteellaan ja ilmaisullaan kohdistamaan katseen materiaan, sen konkretiaan, kiistämättömään olemassaoloon ja vaikutukseen elinpiirissämme.
kuvassa vastaanottovirkailija Eerola ja Selma Suhonen, kuva: Liisa Korhonen
Tuho-osaston katsojakohtaamiset
Teksti: Talvikki Eerola
Henkilökohtaisen vastaanottovirkailijan näkökulmasta tutkimuksen keskiössä oli vahvasti katsojan kohtaaminen ja hänen kuljettamisensa koko tuhoamistoimenpiteen läpi. Olla kuljettaja, turva johon voisi luottaa, että vaihe vaiheelta katsoja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli todella kiinnostavaa kohdata katsoja ensimmäisenä ja seurata hänen matkaansa alun jännityksestä lopun vapautumiseen, riemuun, hämmennykseen. Jokaisen katsojan kanssa tuhoamistoimenpiteen kokonaisuus oli todella erilainen. Heistä huokui jo alkumetreillä se, ovatko he tulleet pääsemään jostain henkisestä taakasta irti, onko heidän tuhoamisprosessinsa alkanut jo ennen kuin he astuivat galleriaan vai ovatko he tulleet vain katsomaan mistä koko esityksessä on kyse ilman mitään sen syvempiä ajatuksia.
Esitys laittoi selvästi jokaisessa katsojassa paljon liikkeelle. Myös he, jotka tulivat kokemaan tuhoamisen ilman merkityksellistä suhdetta esineeseen, alkoivat lopussa pohtia ja avata monia kerroksia, joita tuhoamiseen liittyi. Näitä kerroksia kuoriutui myös itselleni jokaisen katsojan kanssa lisää, sillä jokainen toi teoskokonaisuuteen oman näkökulmansa.
Monet kokivat puhdistautumisen tunnetta ja toisaalta samaan aikaan syyllisyyttä tavaran tuhoamisesta ja halusivat saada tietää mihin tämä kaikki menee lopulta.
Kiinnostavin ja haastavin hetki minulle oli kun ensikohtaamisen jälkeen istuimme katsojan kanssa kasvotusten vastaanottopöydän molemmilla puolilla. Se pieni hetki, jolloin pysähdyimme esineen äärelle ja minä asetin rauhallisesti katsojan eteen kirjoitusvälineet, jolla täyttää esitietolomake. Siinä hetkessä tapahtui humahdus esityksen maailmaan, vaikka esitys olikin alkanut jo siitä, kun katsoja astui sisään galleriaan. Yksinkertaiselta kuulostava toimenpide, mutta käytännössä kaikkea muuta. Siinä hetkessä oli aikaa aistia vastapäätä istuvan ihmisen jännitys, kiinnostus, hämmennys, odotus, ihmetys ja reagoida siihen. Järjestys ja rytmi, jolla asettelin esineitä katsojan eteen, vaihteli aina sen mukaan, millainen kontakti välillämme oli. Tuo alun kontakti määritti paljon sitä kohtaamista ja dialogin luonnetta, mitä minun, Henkilökohtaisen vastaanottovirkailijan, ja katsojan välillä tapahtui koko esityksen aikana.
Toinen merkityksellinen hetki oli astuminen galleriasta välitilaan, käytävään vastaanoton ja Tuhohuoneen välissä. Välitilassa katsoja jo näkee Tuhohuoneen, mutta ei vielä astu sinne. Verhon avaaminen katsojalle ja kutsuminen kohti Tuhohuonetta tuntui pyhältä; rituaalissa siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Tässä pysähdyimme ja varmistin katsojalta kysymällä, että onko hän nyt varma, että haluaa antaa esineen tuhottavaksi, sillä tätä päätöstä ei voi enää perua. Jokainen katsoja valitsi tuhoamistoimenpiteen, jonne he menivät yksin.
Yleensä katsojat halusivat esityksen jälkeen muutamalla lauseella jakaa omaa kokemustaan siitä, missä he olivat juuri olleet ja millaisen ajatus- ja tunnematkan he olivat juuri läpikäyneet.
Lopussa itselleni merkityksellinen hetki oli tuhotun esineen installoinnin seuraaminen katsojan kanssa yhdessä. Samoin Jäämistön valokuvaaminen ensin kameralla sekä polaroid-kameralla, mikäli katsoja halusi lunastaa itselleen muiston. Usein katsojalla oli vahva mielipide siitä, mistä kulmasta hän halusi polaroid-kuvan otettavan ja onko hän itse mukana kuvassa vai ovatko Tuhoajat mukana. Jäämistön kuvaamiseen liittyneet selkeät ohjeet katsojalta puhuivat mielestäni siitä, että kokemus oli ollut merkityksellinen ja herättänyt vahvan näkemyksen siitä miten esineeseen, sen tuhoamisprosessiin, sen herättämiin ajatuksiin ja lopulta sen jäänteisiin tuli suhtautua.
Koin tuhoamistoimenpiteen omalta osaltani kuin suojelija tai huolenpitäjä. Tuntui arvokkaalta saada kohdata intiimisti yksi ihminen kerrallaan ja päästä osaksi hänen esityskokemustaan: nauraa yhdessä, hiljentyä Jäämistön äärellä tai hämmentyä yhdessä siitä, kuinka kauan pientä esinettä voi tuhota.
Lopussa itselleni merkityksellinen hetki oli tuhotun esineen installoinnin seuraaminen katsojan kanssa yhdessä.
Hautajaiskahvit yllättivät koskettavuudessaan. Jokaisen esineen kohdalla luin ääneen esineen nimen ja katsojan kirjoittamat viimeiset sanat sille, minkä jälkeen Tuhoajat kaapaisivat teokset kierrätyslaatikkoihin näyttelytasoilta. Tämä matka tuntui pikakelaukselta kaikkiin kohtaamisiin. Muistin jokaisen esineen kohdalla, millä tavoin kukin ihminen astui galleriaan, mikä tarina kuhunkin esineeseen liittyi ja millainen kohtaaminen meillä oli.
TUHO-OSASTO
Tiketti Galleria, Urho Kekkosen katu 4-6, Helsinki
Avajaiset: 6.9.2018
Esitykset: 7., 10., 11., 12., 13., 14., 17., 18., 19., 20. ja 21.9.2018 klo 12, 15 ja 17
Konsepti & tuhoaminen: Taiteilijaduo Luukestit, eli Louna-Tuuli Luukka (EDma) ja Heidi Kesti
Henkilökohtainen vastaanottovirkailija: Talvikki Eerola
Tilasuunnittelu: Ville Aunola & Luukestit
Tuotanto: Annu Kemppainen ja Heta Keskinarkaus / Todellisuuden tutkimuskeskus
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta mukana
Näyttämämestari: Marja Zilcher
Tarpeisto: Heli Hyytiä
Puvusto: Anne Lehto Sirpa Luoma, Kati Mantere ja Arja Nuppola
Ääni back-up: Heikki Laakso
Valo back-up: Janne Björklöf
Tuottaja: Aapo Juusti
Ohjaava opettaja: Katariina Numminen