Kirjoittaja: TUOMAS LAITINEN
Esityksestä
Yleisöruumis on teatteritapahtuma, joka toteutuu yhdessä lukemalla. Se käsittelee teatteriyleisön kollektiivista ruumiillista älykkyyttä ja ohjaa yleisön katseen itseään kohti. Se on esitys ilman esiintyjiä; sen sijaan se koostuu useista yleisön saatavilla olevista lukuesineistä. Nämä esineet ehdottavat erilaisia asetelmia ja kokemuksia: esimerkiksi purkautuvia paperirullia, revittyjä rakkauskirjeitä, syötyjä sanoja ja vedenalaisten kirjojen sivuja kääntelevien käsien joukkoa. Esitys kutsuu ajattelemaan sitä, mitä on olla esityksen yleisö.
Prosessista
Yleisöruumiin materiaalit ovat kehittyneet neljän vuoden mittaisen taiteellisten kokeilujen sarjan myötä. Sarja käynnistyi tammikuussa 2018 järjestetyssä tutkimusseminaarissa, jossa käytin osana presentaatiotani tulostettua, taitetun A4-arkin muotoista käsiohjelmaa. Sen jälkeen päätin vähentää esityksen muut osat minimiin ja aloin varioida samankaltaista asetelmaa, jossa yleisö lukee tekstiä joka ohjaa pohtimaan yleisön ilmiötä. Olen toteuttanut tässä sarjassa yli 20 tutkimusesitystä erilaisissa yhteyksissä, mm. Dansehallerne-järjestön tapahtumassa Kööpenhaminassa, Baltic Circle -festivaaleilla Helsingissä, tutkimuspaviljongissa Venetsiassa, performanssisymposiumissa Palestiinassa, osana yhteisnäyttelyä Kuvataideakatemian galleriassa sekä Performance Philosophy -konferenssissa Helsingissä. Väitöstutkimuksen ensimmäinen tarkastettu osa, Yleisön luenta, esitettiin Teatterikorkeakoululla marraskuussa 2020. Siinä kukin yleisön jäsen sai luettavakseen omalla nimellään merkityn 150-sivuisen irtolehdistä koostuvan käsikirjoituksen. Esitys tehtiin yhteistyössä valosuunnittelija Nanni Vapaavuoren ja skenografi Maiju Loukolan kanssa.
Tutkimusesitysten sarja liittyi osaksi Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ohjelmaa syksyllä 2021, jolloin osana festivaaliohjelmistoa toteutettiin Time to Audience -nimisen, paperirullan lukemiseen perustuvan esityksen ensimmäinen näytös. Esitys tapahtui useissa paikoissa, samaan aikaan. Toinen näytös järjestettiin osana Ebb & flow -näyttelyä Kuvataideakatemian Kuva/Tila-gallerissa 2.12.2021-30.1.2022. Tämä näytös puolestaan tapahtui samassa paikassa, mutta eri aikoihin – kerran päivässä näyttelyjakson ajan. Lisäksi Yleisöruumiista järjestettiin yleisölle avoin work-in-progress-versio toukokuussa 2022, myös osana Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ohjelmaa. Nanni Vapaavuoren lisäksi esitystä olivat tällä kertaa valmistamassa kanssani äänisuunnittelija Carolina Jinde, arkkitehti Alexander Eriksson Furunes sekä kuvataiteilija Visa Knuuttila.
Onkin nykyiselle kulttuurilliselle kontekstillemme oireellista, että vain minun nimeni on tekijän paikalla. Toki esityksessä kuuluu voimakkaasti oma henkilökohtainen ääneni, ja otan vastuun kaikista sen vaiheista, kuten tästä raportista. Silti sen mahdollistaneiden toimijuuksien lista on pitkä. Työryhmäläisten lisäksi lopputulokseen ovat vaikuttaneet myös Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutken seminaariohjelma ja sen tekijät, väitöstutkimuksen ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Gareth White, Taideyliopiston väitöstutkijoiden muodostama tutkimusyhteisö sekä lukuisat yleisön jäsenet, joita olen haastatellut matkan varrella. Lukuesitysten sarja on muotoutunut suhteessa esityspaikkojen ja -kontekstien erityispiirteisiin: olen valmistanut kunkin kokeilun tiettyyn tilaan ja tilanteeseen. Tärkeässä roolissa oli myös Koneen säätiön Saaren kartanon residenssi, jossa ensimmäinen luonnos esityksen kokonaisuudesta kehittyi. Esityksen lähdeaineistossa on yli 200 yleisön jäsenenä kokemaani esitystä ja se onkin myös kunnianosoitus erityisesti Helsingin kokeellisen esitystaiteen kentälle ja kaikille sen toimijoille.
Tällainen pitkä ja monivaiheinen prosessi sisältää runsaasti tutkimuksen kannalta mainitsemisen arvoisia asioita, jotka eivät kuitenkaan mahdu tai sovellu tähän kirjoitukseen. Niistä voi lukea tarkemmin myöhemmin julkaistavasta väitöstutkimukseni kommentaarista – mistä lisää seuraavassa.
Akateemisen ja ei-akateemisen tutkimuksen rinnakkaisuudesta
Yleisöruumis oli sekä väitöstutkimukseni esitarkastettu taiteellinen osa että Todellisuuden tutkimuskeskuksen ohjelmistossa. Siten se asettuu sekä akateemisen taiteellisen tutkimuksen että akatemian ulkopuolella tapahtuvan taiteellisen tutkimuksen kehyksiin. Nuo kehykset sekä täydentävät toisiaan että ovat keskenään ristiriidassa. Erilaiset standardit ilmenevät esimerkiksi kysymyksessä siitä, mikä on tutkimusraportti.
Todellisuuden tutkimuskeskuksen kontekstissa tutkimusraportti on tarkoittanut vapaamuotoista kirjoitusta – viime vuosina sellaista, joka soveltuu blogialustalle. Kirjoitusta sovelletaan tai lainataan myös yhdistyksen toimintakertomuksessa, jonka ensisijainen tarkoitus on rahoittajille ja yhteistyökumppaneille viestiminen – silloin raportti toimii todisteena vastuullisesta rahankäytöstä ja puolustaa toimintaa jatkorahoituksen ja muun tuen kannalta. Todellisuuden tutkimuskeskus ei ole toistaiseksi laatinut ohjeita raportin valmistamiseen, eikä sen tarvitse läpäistä kriittistä arviointia ennen julkaisemistaan.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kontekstissa yksittäinen esitarkastettava taiteellinen työ asettuu osaksi väitöstutkimuksen kokonaisuutta. Väitöstutkimus on usean vuoden mittainen prosessi, jossa taiteilija etsii tapoja asettaa työnsä osaksi akateemista perinnettä ja sen sisällä kehittyvää uutta taiteellisen tutkimuksen alaa. Raportin virkaa tekee kommentaari, väitöstutkimuksen taiteellisille osille rinnakkainen osa, jonka “tulee osoittaa kykyä analysoida, artikuloida, käsitteellistää ja teoretisoida taiteellisia tutkimusasetelmia sekä kontekstualisoida niitä taiteelliselle tutkimukselle ominaisilla tavoilla”. Taiteelliset osat ja kommentaari arvioidaan ja haastetaan kahden yliopiston palkkaaman meritoituneen tarkastajan toimesta ja väitöstutkijan täytyy puolustaa tutkimustaan väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjät asettavat hänelle kriittisiä kysymyksiä tutkimuksen sisällöstä.
Kommentaari asettuu osaksi akateemista viittauskäytäntöä, mikä tarkoittaa, että taiteilijan täytyy sen puitteissa kontekstualisoida työnsä: kertoa lukijalle, minkä muiden töiden rinnalla hänen tulisi tätä tutkimusta tarkastella. Onko joku muu tehnyt jotain samankaltaista aiemmin? Miten tämä eroaa siitä? Onko jonkun ajattelijan tuotanto ollut olennaista tälle tutkimukselle? Onko tarpeen tuntea joitain muita taideteoksia ymmärtääkseen tämän merkityksen? Tämänkaltaiset viittauspisteet, lainaukset ja inspiraation lähteet on kirjoitettava avoimesti esiin ja lukijalle on ilmaistava tarkasti, mistä hän voi löytää lainatut tai sovelletut sisällöt. Tämän järjestelmän seurauksena esimerkiksi plagiointi on kielletty, eli muita, tai edes omia aiempia kirjoituksiaan, ei saa lainata salaa.
Tästä voi jo päätellä, että akateeminen ja ei-akateeminen taiteellisen tutkimuksen konteksti toimivat hyvin erilaisin periaattein. Kirjoitin tästä viime vuonna kokoelmassa Performance Art in Practice – Pedagogical Approaches (Worthwise 2022):
Kokeellisen taiteen kentällä olin tottunut työskentelemään häiriöttä – sekä hyvien että huonoin seurauksin. Esitykset ja julkaisut haihtuivat ilmaan ja kaikenlainen palaute, varsinkin mietitty ja kriittinen, loisti poissaolollaan. Akatemiassa asiat olivat toisin. Sanaakaan ei päässyt huuliltani ilman että jouduin ottamaan niistä vastuun. Jokainen ajatus oli jo ajateltu aiemmin ja oli aina joku, joka osasi kertoa siitä minulle. Mitään ei voinut julkaista ilman kokeneiden kollegojen vertaisarviointia. ”Akateeminen” alkoi merkitä minulle ajatuksia, jotka lausutaan suhteessa ajatteluhistoriaan, jatkuvaa itsereflektion tilaa ja tietoisen vastuunoton käytäntöjä. Jos kokeellisen taidekentän toimijat olivat rohkeita, ruumiillisia ja itsekeskeisiä, akateemisella kentälle he olivat tunnollisia, älykkäitä ja vastuullisia.
Tästä seuraakin kysymys siitä, miten tutkimusta pitäisi akatemian ulkopuolella määritellä, arvioida, arvottaa, asettaa suhteeseen? Vai onko riippumattomuudella arvoa itsessään? Tuntuu, että en vielä osaa vastata muuta kuin, että moninaisuudella on arvonsa. Akateemiset tutkimuskäytännöt saattavat saastuttaa taiteen aluetta johdonmukaisuudellaan ja systemaattisuudellaan. Tämä on jo mielestäni näkyvissä siinä kielenkäytössä, joka apurahahakemusten ja työsuunnitelmien valmistamisen saaman painoarvon myötä on taidekentälle kehittynyt. Taiteella pitää voida tutkia ilman lähdeluetteloita ja sivistyssanoja. Riippumattomuudella on silloin arvoa. Vaikeampi kysymys on, miten akatemian ulkopuolella tapahtuvaa taidetta voisi tutkimuksellisessa mielessä arvottaa. Jotenkin se liittyy yhteisöön ja dialogiin, arvottamisen käytäntöjen täytyy syntyä jaetuissa prosesseissa.
Yleisöstä
Yksi taiteellisen tutkimuksen keskeisistä kysymyksistä on taiteen ja tutkimuksen suhde. Taiteelliset tutkijat ovat tulkinneet uudelleen, hämärtäneet, pervouttaneet ja moninaistaneet sitä, miten tutkimuksellisuus sijoittuu suhteessa taiteen tekemiseen. He ovat haastaneet taiteen tutkimuksen perinteisen jaon, jossa ensin tehdään taideteos, jota sitten käsitellään tutkimuksen keinoin. Tutkimuksen sisältö vaikuttaa sen esillepanoon ja taiteilijat kokeilevat esillepanon muodoilla. Siksi taiteelliset tutkijat asettavat yhä useammin tutkimuksensa arvioitavaksi sellaisin tavoin, joihin akateemiset instituutiot eivät ole tottuneet. Taide ja tutkimus, prosessi ja lopputulos, käytäntö ja teoria kietoutuvat yhä enemmän toisiinsa. Monia tekijöitä, kuten minua, nämä rajapinnat ja niissä syntyvät häiriöt kiinnostavat.
Myös Yleisöruumiissa taide ja sen teoreettinen käsittely kietoutuvat toisiinsa. Merkittävä osa esityksen sisällöstä oli kirjoitusta, joka käsittelee eri tavoin yleisön ilmiötä. Kirjoitus ei kuitenkaan ole minulle ollut vapaasti monistettavissa ja siirrettävissä oleva ilmaisumuoto. Sen sijaan kirjoituksilleni on ollut ensisijaisen tärkeää se, miten, missä ja kenen kanssa ne luetaan. Millaista on lukemisen tila, aika ja ruumiillisuus. Esitys on minulle taidemuoto, jossa monet asiat tihentyvät, esimerkiksi Yleisöruumiissa yleisön ruumis, sen ajattelu ja tuntemukset, tihenevät samaan tilaan ja aikaan.
Vaikka tutkimukselleni oli ensisijaisen tärkeää juuri tämä tietynlainen, paikkaan ja aikaan sitoutunut esitysmuoto, olen alkanut rakennella myös digitaalisia paikkoja, joissa esityksen osasiin voi tutustua, vaikkapa täällä tai täällä.
Kaivelen tähän raportin loppuun esityksen teksteistä yhden kohdan, joka oli minulle tehdessä keskeinen. Se esittää teoreettisen mallin siitä, miten yleisöruumiin voi ajatella muodostuvan. Tämä malli sisältyi rakkauskirjeeseen, joka yllä olevissa kuvissa näkyy kirjekuoreiden riveinä seinillä, revittyjen kirjeiden kasana ja avonaisena ruskeana kartonkikuutiona matolla. Nyt puoli vuotta myöhemmin, tekisin sen jo erilaiseksi. Mutta se on silti tutkimustulos ja sopii raporttiin. Mikäli haluat kouriintuntuvamman otteen aiheeseen, tulosta oheiset sivut A4-arkin kahdelle puolelle, leikkaa ääriviivoja myöten ja taittele kuutioksi.
