Osana Yleisöruumista

KIRJOITTAJA: Hanna Helavuori

Alkuperäinen julkaisupaikka: Hanna Helavuoren blogi

KUVA: Tuomas Laitinen

Osana yleisöruumista

Tuomas Laitisen taiteellisen tutkimuksen osana Yleisöruumis on yksi kokeilujen ja luonnosten sarjasta. Näissä kokeiluissa tietyt elementit ovat säilyneet muuttumattomina. Olemme aloittaneet yhteen kokoontumisen yhtäaikaisella eleellä kontaktissa toisiimme.

Tässä teoksessa tuo rituaali oli miltei kuin ehtoollisella, se sisälsi eräänlaisen ”leivän”, käsiohjelmasta löytyvän paperin palan, miltei kuin ehtoollisleivän, jonka syötyämme me voimme aloittaa.

keskellä on valaistu tila, sen ympärillä nämä tekstikääröt ja satoja metrejä purkautunutta tekstiä. Kahdessa paikassa on isot tekstikirjat, jotka johtavat teatterin, katsomoiden historiaan, joko teoriaan, sitten seinillä odottivat kirjeet, niiden henkilökohtainen sävy ei lakkaa koskettamasta, ne kertovat kirjeen lähettäjästä, ihmisestä tämän teoksen takana. Kirje ikään kuin tunnistaa juuri minut osana tätä kollektiivista yleisöruumista. nyt tilassa ovat jälleen nuo tekstirullat, joita aiemmat Yleisöruumiin yleisöruumiit olivat jo purkaneet, niitä oli kaikkialla. Ne tuntuivat ehdottavan/sallivan maadoittumista, voin vain käydä makoilemaan ja kaikessa rauhassa lueskella näiden aukikäärittyjen rullien tekstiä, miltei kietoutua tekstiin fyysisesti. Ihmiset toimivat eri tavoin. En halua asettautua keskelle asettautuvan näyttämön valoon. Yleisöruumiimme hakeutuu eri puolille.

Erilaisiin katsoja ja yleisöpositioihin – kortit, joiden alta tai kuulen keskustelua yleisösuhteesta. Tässä Yleisöruumiissa minä rakastin tämän yhteisen tilan hidasta kontrolloimatonta itseohjautuvaa kiireetöntä olemista ja vapaata tapahtumallisuutta. Tällä kerralla tunnen lepääväni ajassa, ajan yltäkylläisyydessä. Tieto siitä, että aikaa on riittävästi vapauttaa minua katsojana. Voin olla rauhassa.

Laitinen on luonut erilaisia kokeiluluontoisia asetelmia yleisön rakentumisen ehdoista. Tietyt elementit ovat toistuneet – tässä muodossa keskeistä ovat erilaiset lukemisen aktit. Meillä on yleisönä ikään kuin käsikirjoitus tai näyttämöohjeet. Olin ensimmäisessä Yleisön luennassa pari vuotta sitten, sitten work-in-progress Yleisöruumis-kokeilussa viime toukokuussa ja nyt Yleisöruumiissa. Tietyt elementit ovat pysyneet ja sitten tiettyjä elementtejä on lisätty. Lukeminen on saanut irtiottoja perinteisestä konventionaalista lukemisen käyttöliittymämuodoista, esimerkiksi A4 paperista. Prologissa – teoksen käsiohjelmassa esityksen mentaalisessa esiripun nostossa saimme ohjeet. Olemme kerääntyneet yhteen, näyttämö odottaa ja sitten sulattelemme. ”Tilassa on luettavia asioita. Ne ohjaavat sinun kohtaamistasi.” Ihana on  ”sanan syöminen” käsiohjelmassa on tärkkelystä, vettä, oliiviöljyä ja vegaanisia väriaineita sisältävä sana, jonka syömme prologin luettuamme. Muodostamme teatterin communitaksen, yhdenlaisen ehtoollisen ja syömme teatterin ehtoollisleipää, sanaa.

Toisaalta esimerkiksi kirjeet ovat säilyneet, seinältä löysin ensimmäisessä teoksessa itselleni osoitetun henkilökohtaisen kirjeen, nyt kirje ei ollut minulle, mutta silti sen henkilökohtainen sävy liikutti syvästi. Tämän kirjeen ohjeiden mukaisesti jouduin repimään kirjeen, sijoittamaan revityt palaset läpinäkyvään säilöön odottamaan polttamista. Polttamisen akti – tuleeko sellaista mahdollisesti olemaan. Olisimmeko me Yleisöruumiina mahdollisesti todistamassa kirjeiden polttamista – tätä hetkellisen pysyvän – kuitenkin sanoja, jotka säilyvät – katoavuutta. Millaisena toimijana teksti Yleisöruumiissa minua kutsuu puoleensa? Läpinäkyvässä altaassa on vettä ja vedessä kirjoja. Niitä voi lukea laittamalla kätensä veteen ja kääntelemällä sivuja vedessä. Tämä lempeän veden paino ja altaan äärelle satunnaisesti kokoontuneiden ihmisten lukeminen tuntuu maagiselta.

Mukana on myös kaksi isoa kirjaa, jotka missasin (?)  work-in-progressista, mutta nyt miltei vahingossa uteliaisuuttani ikään kuin vaivihkaa tutustuin ja löysinkin kirjan. Jälleen yhteinen kokoontuminen. Tätä isoa kirjaa saattoi lukea yhtä aikaa useampia ihmisiä. Meistä ison kirjan lukijoista tulee hetkiseksi pieni yhteisö, jossa kuulostellaan, milloin sivun voi kääntää, millä nopeudella edetä, me kommunikoimme toistemme kanssa sanattomasti. 

Voin kääntää maassa olevia kortteja ja lukea erilaisista katsojapositioista. En ole varma, minkä luin korteista, mitä olen Yleisöruumiin innoittamana pohdiskellut ja lueskellut jälkikäteen. Siellä oli Rancière vapaa katsoja, erimielinen katsoja, Nancy ja yhteisön kieltäminen, Fischer-Lichte ja autopoieettinen takaisinkytkentä, Lehmann ja ymmärtävä katsoja,  Alston ja narsistinen osallistuja. Mitä kaikkea vielä olikaan.

Kokemassani osassa syksyllä 2020 aloitimme yhtä aikaa kuin rituaalina oman kirjamme. Olemme kohdanneet ja lukeneet eri muodossa olevia tekstejä. olemme joka kerta saaneet ikään kuin rakkauskirjeen, kumppanuuskirjeen teoksen tekijältä, joko henkilökohtaisella omalla nimellämme varustettuna tai ilman. Ensimmäisessä osassa meitä ohjattiin, toimimme jokseenkin yhtäaikaisesti, toimimme enemmän kollektiivina, etsiydyimme jokseenkin yhtä aikaa eri puolille näyttämöä toisten tekstien äärelle.

Yleisöruumiin work-in-progress -osassa toimimme suuremmassa vapaudessa. Ja tässä lopullisessa (?) versiossa Yleisöruumis oli kutsu vapauden harjoittamiseen.

Mielessäni käväisee ajatus, mitä tapahtuisi, jos Yleisöruumiilla olisi erilaisia ohjeistuksia, erilaisia prologeja, jotka saisivat meidät toimimaan eri tavoin. Mehän olemme kuitenkin viime kädessä yhteistyötä ja hiljaisia yhteisiä sopimuksia noudattava yhteisö. Vai kuvittelenko niin. Jos minä olen, niin ehkä kaikki. Voisinhan vetäytyä syrjään tarkkailemaan. Miksi sellainen positio tässä vapaudessa ei tullut mieleeni? Niin, on ehkä syytä mennä enemmän itseeni ja pohtia sitä, miten minä olen katsojana, miten minä olen suhteessa toisiinsa. Jatkuvaa katsojan itsereflektiota. Teoksen tekstit esittivät myös kysymyksen valon rajaamasta näyttämöstä ja mahdollisuudesta asettua näyttämön valoon. Work-in-progress -osassa tämä ”näyttämö” ei ollut näin selkeästi ilmituotu, sen ympärillä oli tuoleja. Niin, miksi miellän tuo valon rajaaman tilan automaattisesti näyttämöksi, jonkinlaiseksi keskustaksi, jolle en missään nimessä halua mennä? Näin ehdollistunut kahtiajako omassa päässäni vallitsee – vai johtuiko se valosta – olisit valon loisteessa…

Yleisöruumis innoitti miettimään  tekijän ja katsojan suhteen ehdollistuneisuutta ja performatiivisuutta. Ryhdyin miettimään yleisöruumista myös performatiivisena rakennelmana suhteessa Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaan. Mehän olemme teatterin kehyksissä myös yleisönä performatiivisesti rakennettua. Aivan samoin kuin sukupuolta, seksuaalisuutta tuotetaan performatiivisesti tai rodullistettua ruumiillisuutta ja ableismia, niin myös yleisöä – kollektiivisena katsojien, osallistujien, kokijoiden, todistajien joukkona – tuotetaan ja tuotteutetaan performatiivisesti.

Laitinen on fenomenologi, joka kysyy perustavaa laatua olevia kysymyksiä yleisöstä ja miettii ja kokeilee uusia tapoja ajatella näyttämön ja yleisön suhdetta. Laitinen miettii fenomenologin tavoin jonkin ilmiön ilmestymistä ja näyttäytymistä, kaikkea sitä, millä hetkellä yleisö muodostuu ja yhä enemmän sitä, mitä yleisössä sitten tapahtuu, miten se toimii, mitä se tekee, millaisia tuntemuksia siinä liikkuu – kirjoitan nyt kollektiivissa me – mutta voin tietää vain itsestäni. Siis miten minä olen yhtenä yleisöruumiin osana? Millaista osaa yleisöruumiin osana minä rakennan?

Laitinen kokeilee toisin toistamista, erilaisia mahdollisuuksia yleisön rakentua ja todentua. Työskentely käsitteellistää niitä laajentuneita mahdollisuuksia ja yleisöruumiin kasvanutta itsemääräämisoikeutta ja vapautta, joka on tapahtunut, ehkä myös pohtii kaikkia niitä konventioita, jotka yleisöruumiiseen ehkä on sidottu ja jotka vapautta kutistavat. Missä ovat katsojan, yleisöruumiin rajat? Millaisia näkymättömiä rajoja on olemassa ja miten niitä rikotaan? Odotan jatkoa.