Minäksi tunturissa

Vaeltaja

Käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija Johanna Matruka Hammarbergin omakohtainen raportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukselta. Hammarbergin muistelma esityskokemuksesta on mukaansa tempaava matkakertomus, joka kuvaa sekä vaelluksen ulkoisia haasteita että sisäistä taivalta, jossa hän joutuu voittamaan epäonnistumisen tunteensa löytääkseen jotakin sellaista, mitä hän ei matkalle lähtiessään osannut kuvitella löytävänsä tai kaipaavansa. Matkakertomuksen päätteeksi kirjoittaja arvioi rituaaliesitystä taideteoksena ja esteettisenä kokemuksena.

Teksti: Johanna Matruka Hammarberg

Osallistuin 17.-25.6.19 Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukseen Pallas-Yllästunturin maastossa. Esitys oli yhdeksän päivän soolovaellus kartan ja kompassin kanssa, kansallispuiston päävaellusreitistön ulkopuolella. Kulkemisen lisäksi esityksen keskeinen sisältö ja tarkoitus oli henkilökohtaisen rituaalin suunnittelu, valmistelu ja toteutus. Matkanteko ja rituaalin vaiheet ohjeistettiin päivittäin avattavien kirjeiden avulla.

Rituaaliesityksen taiteellisesta suunnittelusta vastasivat Hannele Kirjavainen, Jani-Petteri Olkkonen, Jussi Salminen ja Eero-Tapio Vuori. Esityksen käytännön järjestelyistä vastaisi Lapin Luontoelämyksen Raija ”Raiski” Palosaari.

Esinäytös

Ennen matkaa hermoilin siitä, kuinka pärjäisin yhdeksän päivää jänkällä yksin. Olin huolestunut rinkkani painosta ja siitä, että riittävätkö sapuskat. Pelkäsin, että kolmantena päivänä hyönteiset muuttuisivat koiran kokoisiksi. Kirjoittelin Facebookiin statuspäivityksiä rinkkani pakkaamisesta ja olin iloinen, kun sain sitä kautta henkistä tukea. Totuus oli, että edellisestä pitkästä vaelluksestani oli kulunut jo kymmenen vuotta. Lisäksi en ole tottunut olemaan yksin. Olin siis taas lähdössä soitellen sotaan…

Toisaalta, tuskin mä nyt vielä tällä reissulla kuolen, ajattelin itseäni rohkaistakseni. Hyvät varusteet mukaan vain, ja ehdottomasti kumisaappaat. Suomessahan ei kannata retkeillä muissa kuin vaelluskumppareissa… Vaikka ehkä kuitenkin… kuolemisenkin optio oli otettava huomioon! Jos lähtee tällaiselle reissulle, reissusta ei välttämättä palaa.

Niin tai näin, saavuin Leville hyvissä ajoin mutta huonosti yöjunassa nukutun yön jälkeen, valmiiksi hyvin ritualistisessa mielentilassa. Ennen esityksen alkamista yritin soittaa jäähyväispuhelua kotiin. En tavoittanut ketään. Se tuntui kohtalonomaiselta.

Lähtö

Esitys alkaa lounaalla muiden osallistujien ja Raiskin kanssa. Raiski jakaa turvaohjeita (minulle jää mieleen vain ”joka ilta täytyy lähettää tekstiviesti ja kertoa, että kaikki on ok” sekä ”terveen järjen käyttö on suotavaa”). Kukin osallistuja saa itselleen kustomoidun kartan sekä pakastepussin, jossa on kaksi Nokian vanhaa kännykkää. Minun karttaani on merkitty ne paikat, joissa minun tulisi leiriytyä seuraavina päivinä. Reitin saisin päätellä itse.

Nokian puhelimet eivät hirveästi herätä luottamustani, vaikka tajuankin, että niihin on päädytty punnitusta syystä, akkujen kestävyyden takia. Karttaa silmäillessäni totean, että lähinäköni on ihan oikeasti mennyttä ja minun on tämän reissun jälkeen pakko mennä silmälääkäriin. Ajattelen, että pärjään jotenkin, vaikken kunnolla erota karttamerkintöjä toisistaan, enkä ala anelemaan suurennuslasia tai isompaa kopiota kartasta. Kuitenkin, katson sitä hiukan huolestuneena. Ei ehkä olisi kantsinut sanoa, että olen ollut partiossa? Toisen päivän leiripaikka näyttää olevan aika kaukana, enkä ihan suoralta kädeltä keksi, mitä kautta sinne menisin… Onkohan minulle valittu joku luulot pois -reitti? Nyt en enää pelkää kuolevani, koska jo heti minulla on todellisiakin ongelmia.

Ajamme Raiskin pakulla kohti kansallispuistoa. Hän kertoo hauskoja juttuja ”etelän vetelistä”. Minä tiedän olevani juuri niitä. Miksi mainitsin sen partion? Onko aina pakko päteä? No, aion nyt kuitenkin selvitä tästä, tuli mitä tuli. Tai, jos en selviä, niin sitten en selviä.

Raiski jättää minut parkkipaikalle kansallispuiston laitaan ja ojentaa pahvisen laatikon, johon on pakattu vaelluksella avattavat rituaalikirjeet. Niitä on tarkoitus lukea aamuisin ja iltaisin. Olen ärtynyt siitä, että minulla on nyt joku ylimääräinen laatikko kannettavanani metsässä, perkele, makuupussinkin valitsin sen kevyen painon takia, ja nyt sitten lisägrammoja. Tungen laatikon täpötäyteen rinkkaan. Sitten lähden kulkemaan.

Vaeltaja, minä

Selkäni ei ole tottunut rinkkaan, se painaa. Vituttaa. Miksi tänne piti lähteä? Kuinka kauan tämä yhdeksän päivää voi kestää, eli milloin pääsen pois? Kävelen jonkin matkaa, ehkä kilometrin, kun jo kyllästyn huonoon tuuleeni. Nyt olen tässä, ajattelen. Katson puita, tervehdin metsää. Saanko tulla, saanko jättää itseni, tuon ärtyneen, varmaankin vain pelokkaan valittajan, nyt tähän? Metsä ei vastaa, mutta muutos tapahtuu minussa: Yhtäkkiä olen kokonaisvaltaisesti onnellinen. Päästän itsestäni irti.
Ajattelen: Tällä tavalla haluan elää.

Ensimmäisen päivän tehtävänä on leiriytyminen ja aloilleen asettuminen. Leiripaikkani sijaitsee turkoosisävyisen, kirkasvetisen laguunin rannalla.Toisella puolella järveä on kota, jonne teltan pystytettyäni kävelen keittämään kahvia, uimaan ja juttelemaan toisen paikalle sattuneen Vaeltaja-esityksen osallistujan kanssa. Ei siis yksinoloa, vaan sosiaalista laskeutumista Lapissa olemiseen. Käyhän se varmaan näinkin, ajattelen, vaikka olen hämmentynyt siitä, että matkakokemus alkaakin eri lailla, kuin mitä olin olettanut.

Ennen kun käyn nukkumaan, avaan yökirjeen. Sinetti, karhea paperi ja vanhahtava fontti saattaisivat toisessa kontekstissa tuntua naurettavilta. Nyt koen lapsenomaista iloa ja jännitystä.

Yöllä herään horkkaan. Lämpötila on laskenut ennustuksista ja telttaani puhaltaa pohjoinen tuuli. Tunnelma on aivan toinen, kuin äskeisenä kuulaana iltana; luihin ja ytimiin ulottuva kostea kylmyys tekee yöstä pitkän sekä selvää henkisistä voimavaroistani. Nousen aikaisin – koko ajanhan on valoisaa, joten miksi edes yrittää nukkua – luen aamukirjeen, puran leirin, maleksin ympäriinsä… Matka toisen yön leiripaikalle on pitkä, tiedostan että minun kannattaisi lähteä liikkeelle reippaasti. Mutta oloni on tahmea ja raskas. Lopulta kaivan kartan esille ja tihrustan sitä. Reittivaihtoehtoja näyttäisi olevan kaksi: ylös tunturille ja sitä kautta kohti seuraavaa leirisijaa tai sitten tuntureiden välissä olevan kurun ja joenuoman kautta. Koska olen todella väsynyt, valitsen kurureitin. Kenties siellä menisi jokin polku.

Portti

On lämmintä, silti sataa tihruttaa. Rinkka painaa, samoin jonkilainen epämääräinen huoli. Sekoilen maastossa kunnes, suureksi tyytyväisyydekseni, löydän joen, jota seuraamalla päädyn kuruun. Maasto on trooppisen oloista, vaikka ollaan näin pohjoisessa, saniaisten ja joidenkin eksoottisten keltaisten kukkien täyttämää. Porotokka kulkee kanssani samaa reittiä. Sade ei laannu, minä kiipeilen märillä, lohkareisilla kalliolla, rinkka roikkuen. Eteneminen on raskasta. Olen henkisesti ja fyysisesti hapoilla, vaikka meneillään on vasta rituaalivaelluksen toinen päivä… Käyn haukkumaan itseäni: Joo-o, nyt ei mennyt ihan nappiin! Terveisiä vaan kaikille täältä Lapista eräältäkin Etelän Vetelältä!

Mielessä lepattaa koko ajan epäluulo siitä, että tuskin minut olisi laitettu näin haastavaan maastoon… Kenties reittivalintani oli sittenkin väärä? Epäusko syö motivaatiota askel askeleelta. Lopulta kurun reunamat kapenevat niin, että päädyn kiipeämään jokea ylävirtaan, joka onkin nyt vesiputous. Tajuan, että tästä en oikeasti pääse läpi. Minun on parasta antaa periksi ja kääntyä takaisin. Kello on jo aika paljon. On mietittävä, missä yövyn, on leiriydyttävä, syötävä… sitten joskus, kun löydän perille sinne, mistä lähdin.

Samalla tajuan, että tämä on minun porttikokemukseni. Esitykseni on todellakin nyt alkanut, vaikka jälleen eri lailla, kuin olin kuvitellut. Kuru on poikkeuksellisen kaunis. Siinä on salainen tunnelma; oloni on kuin jossain elokuvassa. Varmaankaan noiden porojen lisäksi kovinkaan moni ei eksy tänne, ajattelen, ja minähän voisin iloita siitä, että minä eksyin. Olen kuitenkin niin harmissani siitä, että en päässyt varsinaiseen toisen yön leiripaikkaani, että en pysty nauttimaan siitä, mitä näen ja koen. Tunnen oloni epäonnistuneeksi.

Rämmin takaisin laguunille. On jo ilta. Pelkään sairastuvani, jos nukun toisen yön kylmissäni, joten päätän yöpyä kodassa (terveen järjen käyttöhän oli suositeltavaa). Kodassa on pariskunta makkaranpaistoretkellä. Ei siis yksinoloa tänäänkään – tältäkin osin esitykseni menee näköjään ihan pieleen! Tarinoimme pariskunnan kanssa hyvän tovin, ja toinen heistä – mies – näyttää minulle, että kodan takaa lähtee viitoitettu vaellusreitti juuri siihen suuntaan, johon olen menossa. Häntä vähän huvittaa, kun kerron, miten rämmin vesiputousta pitkin.

Yksin jäätyäni luen yökirjeen, pidän tulia yllä ja nukun laverilla katkonaisesti. Tunnen itseni aivan täydelliseksi pelleksi, koska en osannut mennä sinne, minne piti, ja koska yövyn jossain kodassa enkä ritualistisen tyylikkäästi teltassa.

Aamulla herään raatona. Olen nukkunut vain pari tuntia. Poltan tilaa vievän kirjelaatikon. Koen kapinoivani esityksen ohjaajia vastaan, ja se tuottaa minulle mielihyvää.

Kuuleminen

Aamukirje, ruokaa, järjetön määrä kahvia. Harkitsen vakavasti sitä, että soitan Raiskille ja pyydän häntä tuomaan minulle kaikkein paksuimman talvimakuupussin mitä löytyy, painosta viis… Mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Jos jäisin odottamaan parempia varusteita, esitys menisi siltä päivältä mönkään, sillä se on ohjeistettu vaelluspäiväksi. Lähden siis matkaan. Tiedän, että mikäli yöt pysyisivät kylminä, minun täytyisi jatkossakin yöpyä kodissa tai autiotuvissa.

Kuljen noin sata metriä ylös viitoitettua vaellusreittiä kun jo päätän, että tämä Vetelä ei nyt mitenkään pysty. Kuolen, jos joudun raahautumaan tunturin laelle. Tähän on nyt tultava joku ratkaisu, ajattelen. Seisoskelen. Ja silloin esityksessäni tapahtuu odottamaton käänne: alarinteestä alkaa kuulua outoa pörinää, ja jo hetken kuluttua sen aiheuttaja, mönkijä, ilmestyy näkyviin. Nostan peukaloni pystyyn. Mönkijä pysähtyy, sen kyydissä poromies vaimoineen ja koirineen, peräkärryssä jääkaappi. Kysyn heiltä – näiltä estradilleni ilmestyneiltä näyttelijöiltä – että voisinko saada heiltä kyydin ylös? Poromies vastaa että et voi, painoa on jo valmiiksi liikaa, kun on tuo jääkaappi… Ja sitten tapahtuu toinen ihme: kukaties näytän niin murtuneelta, että hän muuttaa mielensä, tai sitten käsikirjoituksessa nyt vain luki minun kohdallani että mönkijäkyyti: poromies laittaa koiran juoksemaan ja minä pääsen istumaan sen paikalle, koko matkan kaksikilometrisen tunturin laelle. Oi, mikä todellinen onni.

Jään ylhäällä kyydistä pois, mönkijä kääntyy pohjoiseen ja poromiehen vaimo taaksepäin minua kohti, heilauttaa kättään hyvästiksi. Katson fyysisillä silmilläni tuota elettä, se on tarkka, siinä on ikiaikaisuutta. Suljen silmäni ja hän vilkuttaa edelleen, loputtomasti, niin kuin vilkutetaan jollekulle sellaiselle, joka on samanlainen.

Tajuan, että nyt, ylhäällä tunturissa, olen uudella näyttämöllä. Olen jo jossakin muussa kohdassa esitystä, kuin missä olin laguunilla. Esitys etenee. Silti, edelleenkin, tunnen voimakasta epäonnistumisen tunnetta. Minunhan piti olla yksin! Minunhan piti mennä sankarillisesti pitkin jänkää kartan ja kompassin kanssa! Nyt päinvastoin höpötän koko ajan eri ihmisten kanssa, ja kuljen mönkkärillä! Näen paremman version itsestäni jossain shamanistisessa maisemassa, juuri siellä, missä esityksen mukaan minun pitäisi olla. Häpeän itseäni. Tietenkin alkaa taas sataa. Ja sade on rankka.

Kuljen kaatosateessa pitkin tunturin lakea. Yhtäkkiä rinkka asettuu selkääni. Se ei roiku eikä purista enää. Käännän kasvoni kohti taivasta ja tuumin, että sade on hyvä, koska se pitää ötökät loitolla. Olen itse asiassa aina pitänyt kunnon myrskystä, joten antaa tulla vaan! Päätän yöpyä viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Hannukurun autiotuvassa, vaikka siellä olisikin ihmisiä. Kuru on lähellä karttaani merkittyjä leiripaikkoja, joten voisin sieltä käsin tehdä päiväretkiä minulle valittuihin mestoihin. Tällä strategialla päätän edetä esityksen loppuun.

Aamun kirjeessä tämä päivä – kolmas päivä – oli ohjeistettu kuuntelemisen päiväksi.

Saavuttuani Hannukuruun kärsin siitä, että kuulen ihmisten puhetta ja puhun itsekin koko ajan – minunhan pitäisi kuunnella vain tuulen huminaa – mutta sitten alistun olosuhteisiin. Olen tässä missä olen, enkä anna epäonnistumiseni häiritä minua enää yhtään enempää. Menen saunaan kahden Hetta-Pallas -reittiä vaeltavan naisen kanssa. Uimme Hannukurun mahtavassa tunturijärvessä, juoksemme edestakaisin lauteiden ja laiturin väliä. On kivaa, vähän niin kuin tavallisella vaelluksella.

Ja sitten, yhtäkkiä, toinen naisista sanoo lauteilla yhden lauseen.
Lause on hänelle sivulause, kevyt, pelkkää täytettä, mutta minulle atomipommi.
Käännyn katsomaan tuota naista, siinä lauteilla vieressäni, niin äkisti että niskaan sattuu.

Kuuntelemisen päivä, ja oraakkeli on nyt puhunut. Ei jumaliste, tuo ihminen vain istuu siinä sanoen jotakin, mitä itse en ole uskaltanut sanoa, en edes mielessäni myöntää. Siitäkö minun vaelluksessani onkin kyse? Tuotako asiaa olen tänne tullut käsittelemään?

Ohimennen sanottu lause hiljentää minut täydellisesti.

Valmistautuminen

Neljäntenä päivänä ilma huononee entisestään. Tarkoituksenani on vaeltaa kohti karttaani merkittyä varsinaista, oikeaa leiriytymispaikkaa, mutta muutan mieltäni luettuani päivän kirjeen ja ohjeet. Tänään on tarkoitus valmistautua seuraavan päivän rituaaliin, ei enää vaeltaa. Valmistautumiseen kuuluu rituaalisauvan tekeminen sekä rituaalipaikan valinta, sen sisällön, muodon ja tarkoituksen pohdinta.

Laitan dérive-vaihteen* päälle ja löydän nopeasti hyvän karahkan, josta voin vuolla rituaalisauvan. Pyörin maastossa muutaman kilometrin säteellä, rituaalisauva hankaloittaa kulkua vähän, mutta eihän tänne löysäilemään ole tultu… Mikään paikka ei oikein sytytä. Käyn läheisessä Pahakurussa… Hieno paikka, mutta ei… Vaihdan useampaan otteeseen pari sanaa virallista reittiä kiitävien, turismi- tai urheiluhenkisten vaeltajien kanssa. Huomaan, että verrattuna kohtaamiini kulkijoihin oma rytmini on erittäin hidas. Tunnen itseni verkkaiseksi Lapin ihmiseksi, ja todella pidän roolista.

Palaan illalla maastosta Hannukuruun. Vaellusporukkaa ilmestyy koko ajan lisää. Istun nuotiolla, turisen niitä näitä ja vuolen mummoni vanhalla puukolla rituaalisauvaa. Olen tehnyt sen päätöksen, että en suoraan kerro kenellekään olevani Todellisuuden tutkimuskeskuksen rituaalivaelluksella, sillä se rikkoisi taian. Ei yleisö puhu esiintyjille. Koska kuitenkin tiedostan olevani hidas ja puuhailevani outoja, kerron kanssakulkijoille itsestäni sen, että olen kartan ja kompassin kanssa yhdeksän päivää pyörimässä lähimaastossa. Käy ilmi, että oikeastaan kenellekään, jonka kanssa keskustelen, ei ollut juolahtanut mieleen, että puistossa voi kulkea myös virallisen reitin ulkopuolella. Minuun suhtaudutaan kuin hulluun tai sankariin. Minulla ei ole juuri mitään tätäkään roolitusta vastaan. Vuolen rituaalisauvaani, pidän tulta tuvassa yllä, neuvon uusille tulijoille, mistä saa puhdasta vettä. Käyn tietenkin saunassa ja moneen kertaan uimassa. Ja vihdoin minä ymmärrän, että minun pitääkin olla juuri täällä. En olekaan epäonnistunut. Juuri tämä versio esityksestä on tarkoitettu minulle. Minun ei kuulunutkaan päätyä muualle!

Ymmärrettyäni tämän, rituaalin suunnittelu ja rituaalipaikan lopullinen valinta muuttuvat helpoiksi.

* Dérive on Kansainvälisten situationistien 1960-luvulla kehittämä termi ja todellisuuden tutkimisen harjoite, joka tarkoittaa suomeksi päämäärätöntä ajelehtimista kävellen. Halutessaan ajelehtimista voi suunnata esimerkiksi sellaisilla orientaatioilla kuten ”kävele kohti kaunista” tai ”kävele kohti rituaalisauvaa”.

Rituaali

Viides päivä on juhannusaatto. Hannukuru on täynnä vaeltajia. Minä päätän rituaalin rakenteen, valmistelen rituaalipaikan ja -esineistön sekä teen kaikki tarvittavat toimenpiteet sen toteuttamista varten. Kun aika on oikea, puhdistan itseni ja teen rituaalin. Toimitus sijoittuu yöaikaan ja kestää noin tunnin.
Rituaalin jälkeen minä olen uusi minä.

Purku

Juhannuspäivänä näkyvyys on erittäin huono. Sade jatkuu ja jatkuu. Hyvästelen Hannukurun jaarittelemalla ihmisten kanssa. Olen iloinen ja kiinnostunut kaikesta. Teen ylimääräisen ritualistisen teon, jolla suljen tämän näyttämön takanani. En enää palaa.

Minusta tuntuu, että olen vasta muutaman tunnin ikäinen.

Seuraavan yön vietän uusien vaeltajatuttavuuksien kanssa Pahakurun autiotuvassa. Yökirjeessä kehoitetaan tuhoamaan rituaalisauva, joten joudun keskellä yötä kömpimään makuupussista ulos ja hakkaamaan kirveellä kaatosateessa karahkaa pienemmäksi. Mietin, miltäköhän tämä vaikuttaa muiden yöpyjien mielestä, jotka tasan varmasti eivät enää nuku… Poltan hakkaamani puunpätkät autiotuvan uunissa ja koetan kaikin tavoin vaikuttaa vaarattomalta.

Irtautuminen

Aamulla sää vihdoin selkenee ja maamerkit näkyvät. Päätän, että vaellan nyt sille paikalle, jossa minun tänä päivänä kuuluisi olla, vaikka palaankin tuvalle yöksi. Matkalla koen onnistumisen elämyksiä, kun ylitän pieniä vesistöjä. Ajattelen, että on tässä kai nyt jo jotain opittu! Jes, tanssin Etelän vetelä -tyyppisen ritualistisen tanssinumeron keskellä jänkää. Voittajafiilis, voittajafiilis!

Kun lähestyn leiripaikkaa, huomaan jo kaukaa jotain valkoista. Yhtäkkiä tunnelma tiivistyy, olen taas näyttämöllä, tunturi takana, järvi edessä. Miten voi olla, että juuri tuossa kohdassa, johon kartassani on piirretty ympyrä, on jotain poikkeavaa? Onko joku käynyt viemässä jotain esineistöä näille merkityille paikoille – ei kai? Ei voi olla. Ja silti, keskellä tätä täysin tyhjää maisemaa, juuri tuossa mikä kartassa on minun paikakseni merkitty, on valkoinen hirven kallo. Jalat menevät alta, kokemus tulee niin puun takaa. Tämä on lapinhulluutta, tietysti, mutta olen sen sisällä ja kokemus on minulle totta.

Istun pitkään valkean kalloni luona, uppoudun siihen. Tuuli puhaltaa ja tunturi antaa kaikelle perspekstiiviä. Aika katoaa, ja ei katoa, sillä olen jo paluumatkalla.

Viimeinen näytös

Aamulla saan Raiskilta viestin mönkijäreitistä, jota seuraamalla pääsen helposti pois tunturilta. Koluan vielä jonkin aikaa lähimaastossa, hyvästelen Pahakurun. Sitten viipotan rinnettä alas; tämähän todellakin on helppokulkuinen reitti – jos olisin ensimmäisenä vaelluspäivänä löytänyt sen, esityksestäni olisi luultavasti tullut hyvin toisenlainen.
Onneksi en löytänyt.

Aamukirjeen ohjeistuksen mukaisesti palaan laguunille, ensimmäisen yön leiripaikkaani ja teen esityksen sulkevan rituaalin. Tuntuu tosi jännältä palata omia askeleitaan alkuvaellukselta tutuille sijoille. Melkein odotan törmääväni entiseen itseeni. Siihen, joka ei vielä tiedä – joka on niin toisenlainen, kuin minä.

Yöksi menen kodalle. Sieltä löydän Toisen Vaeltajan, sen saman, jonka kanssa joimme kahvia ja uimme ensimmäisenä iltana. Täydellinen ympyrä. Pidämme tulta kodassa yllä lähes koko yön. Toinen Vaeltaja on esitykseni viimeinen oraakkeli. Häneltä opin paljon.

Paluu

Yhdeksännen päivän aamuna minut ja Toinen Vaeltaja haetaan maastosta pois. Käyn suihkussa, syön ravintolassa vaikka se tuntuu oudolta, käyn hotellin saunassa, luen viimeisen yökirjeen. Nukun.

Aamulla herään. On selvää, että esitys loppui liian lyhyeen. Tämän kanssa on kuitenkin elettävä. Onneksi voin helposti palata esityksen tilaan, sillä se sijaitsee mielessäni.

Katson peiliin ja tiedän, että pitkään jatkunut tietämättömyyteni on ohi.
Nyt tiedän, kuka olen ja mitä aion tehdä.

RITUAALIVAELLUS TAIDETEOKSENA

”Mistä siinä oikein maksaa?”, ystäväni ihmetteli, kun hän kuuli Vaeltaja-rituaalivaelluksesta. Niin, voisihan sitä mennä ihan itsekseenkin kansallispuistoon kulkemaan. Miksi vaelluksen pitää olla pääsymaksullinen esitys? Itselleni tämä kysymys on vähän hankala, koska esitystaiteen kokeelliset muodot ovat minulle niin läheisiä, että ne ovat muuttuneet päivänselviksi – mutta yritetään. Siis, millä perusteella rituaalivaellusesitys on taidetta? Ja mitä tekemistä vaeltamisella ja rituaaleilla on esityksen kanssa?

Mielestäni Vaeltaja-rituaalivaelluksen erottaa tavallisesta retkeilystä esityksen orientaatio, rakenne ja myyttinen ulottuvuus.

Taideorientaatio

Vaeltajasta tulee taidetta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on suunniteltu taideteokseksi. Esityksen ohjaajat haluavat mahdollistaa kokemuksen, joka muuttaa ihmistä, kuten taide tekee. Työryhmän aikeena ei ole tarjota katsojalle pelkkiä elämyksiä, Lapin taika -tyyppistä viihdettä tai kauniita maisemia.

Myös katsojan oma orientaatio siihen, että hän on osallistumassa nimenomaan esitykselliseen taideteokseen, ei pelkälle soolovaellukselle, vaikuttaa merkittävästi siihen, millaiseksi kokemus muodostuu. Esityksellinen konsepti virittää katsojan mielen mieltämään kaiken, mitä hän kohtaa, osaksi taideteosta.

Rakenne

Vaeltaja-rituaalivaelluksen rakenne muodostuu päivittäin avattavien aamu- ja yökirjeiden lukemisen kautta. Niissä annetaan niin käytäntöön kuin henkiseen prosessiin liittyviä ohjeita. Lisäksi erityisesti yökirjeet sisältävät tarinallista, myytteihin pohjautuvaa aineistoa.
Kirjeet luovat esitykselle yksinkertaisen struktuurin, ja niiden avulla Vaeltaja toteuttaa esityksen draamallisen kaaren. Tarkasti rajattu rakenne mahdollistaa ”sen jonkin muun” asettumisen esityksen kontekstiin.

Myyttinen ulottuvuus

Vaeltaja on ritualistinen kokemusesitys, jossa tajunnan monet tasot on otettu huomioon. Kirjeiden kautta puhutellaan välillä Vaeltajan päivätajuntaa, välillä alitajuntaa, välillä Vaeltajaa unien näkijänä.

Moniulotteisena, ei pelkästään rationaalisena suorittajana kohdatuksi tuleminen sekä tunturiluonnossa oleminen, matkanteon rasittavuus ja kirjeiden kautta annetun esitysrakenteen varaan asettuminen – eli omasta tietämisestä ja päämääristä luopuminen – mahdollistaa kirjeiden myyttisen aineksen muuttumisen tarinasta todellisuudeksi. Tämä konkretisoituu esityksen keskipisteessä, Vaeltajan suorittamassa ritualistisessa teossa.

Oma kokemukseni on, että suorittamani rituaali on aito ja tosi. En ollut mukana rituaalista muotoa noudattavassa tapahtumassa, vaan operoin laajemmilla tajunnan tasolla, kuin millä päivätajuntani normaalisti pysyttelee.

Mikä Vaeltaja-rituaaliesityksessä on uniikkia, mikä erinomaista?

Vaeltaja on kullekin osallistujalle täysin uniikki kokemus. Jokainen Vaeltaja menee metsään ja kohtaa jotakin, joka on olemassa vain hänelle. Tässä kohdin esitys on hyvin lähellä sitä mitä lupaa, aitoa rituaalia, joka on kaikkien esittävien taiteiden kantamuoto.

Vaeltaja ei sovellu kaikille, sillä se on vaativa teko. Tässä esityksessä ei ole katsojia, ei edes kokijoita. Vaeltaja on se, joka tekee ja toimii, myös ei-päivätajuisella tajunnan tasolla. Vaeltaja on oman rituaalinsa suorittaja ja oman elämänsä pappi. Tälläkin tavoin esitys purkaa esittävän taiteen luutuneita traditioita vieden Vaeltajan lähemmäs taiteen alkuperäisiä, alkukantaisia voimia.

Minulle Vaeltaja oli merkittävä kokemus. Vaikka eksyilin reiteiltäni, vaikka puhelimeni ei aina toiminut, tunsin oloni turvalliseksi. Tiesin myös, että tämän esityksen myötä minulla on mahdollisuus saada elämääni jotakin muuta, kuin mitä arjesta tai edes taiteesta yleensä saan. Rituaalin tarkoitus on muuttaa ihmistä. Minä koen, että omalla kohdallani näin todella tapahtui.

Joskus nuoruudessani olen lukenut Amerikan alkuperäiskansojen initiaatioriitistä, jossa nuoret lähetetään yksin metsään, tapaamaan henkiä ja sitä kautta tulemaan omiksi itsekseen. Muistan, miten tuolloin kaipasin sitä, että myös minut lähetettäisiin samaisella agendalla metsään. Ja olin surullinen siitä, että mikään tällainen ei kuulu meidän kulttuuriimme, ainakaan enää. Tokihan metsään voi mennä mutta jos ritualistinen konteksti ja kollektiivinen myyttinen aie puuttuu, metsä ei puhu – ei sillä tavalla.

Siksi tämän esityksen tarjoama mahdollisuus kannattaa nähdä, ja hyödyntää.
Jos menet, teet ja olet,

et tule samana takaisin.

Kirjoittaja on käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija (KuM).
Kirjoittaja on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen.
Kirjoittajalla ei ole mitään sidonnaisuuksia Vaeltaja-rituaaliesityksen kanssa.

Esityksessä ilmenneiden turvallisuusongelmien vuoksi Vaeltajan esitykset on tämän kesän osalta peruttu (kts. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tiedote 2.7.2019).

Tänä vuonna tarjolla on Vaeltajan sisarteos, kolmipäiväinen Näkijä-rituaalivaellus, jolle on lähtöjä myynnissä 2.9.2019 saakka.