Voima 6/2018: Koska sisällön puute myy paremmin

Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia, sota ilman sotaa ja taide ilman taidetta – mistä voisi olla kyse? Tämä artikkeli julkaistaan heinä-elokuun Voima-lehdessä 9.7.2018, jonka vierailevana päätoimittajana toimii Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteellinen johtaja Janne Saarakkala.

Teksti: Janne Saarakkala
Artikkelikuva: Laura Railamaa / Voima

Janne Saarakkala

Olen tottunut viestintään, jossa taustalla on aina jokin ajatus tai sanoma, vähintään viite siihen miksi viesti on haluttu välittää, perustelu.

Joitakin vuosia sitten taiteilijakollegani, joka on yhtä keski-ikäinen kuin minä, päätti tutustua vloggaamiskulttuuriin. Yllätyin hänen kommentistaan, kun hän katsottuaan useita vlogeja totesi: ”Ei niissä ei tarvitse olla mitään pointtia, joka legitimoi postauksen. Itse asiassa pointti voi olla haitaksi.”

Toimittaja Saska Saarikoski varoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 1.2.2018 pseudo-journalismin leviämisestä. Esimerkkinä hän käytti Pohjoismaita seuraavan yhdysvaltalaisen toimittajan artikkelia The New York Timesissa, jonka tarkoitus oli käsitellä Suomen presidentinvaaleja. Sen sijaan juttu keskittyi yksinomaan presidenttipari Niinistön koiraan, Lennuun.

”Lennu-tarina oli hyvä esimerkki kovasti yleistyneestä media-ilmiöstä: jutusta, joka ei kerro mistään”, Saarikoski kirjoittaa. ”Perinteisesti on ajateltu, että tarinalla on muoto ja sisältö. Muotoon kuuluvat vauhdikas aloitus, sujuva kerronta ja joskus myös suloiset lemmikit. Niiden alta löytyy kuitenkin se varsinainen syy, miksi juttu on kirjoitettu. Ei välttämättä enää.”

Olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi.

Teattereissa, erityisesti suurilla näyttämöillä, tämä sama ilmiö näkyy vaatimuksena saada teatterielämys ilman taidetta. Kun teatterilipuista ollaan valmiita maksamaan, taide ennakoimattomana, häiritsevänä elinvoiman ilmaisuna, samoin kuin sen välittämät yhteiskunnalliset viestit ja huomiot, pyritään työntämään pois keskiöstä, nurkkaan, jossa taide muuttuu mausteeksi, piiloutuu varjoihin ja pahimmillaan lakkaavat kokonaan olemasta. Teatterin maksavan keskivertoasiakkaan mielestä tämä tuntuu nyt olevan toivottavaa.

Kymmenen vuotta sitten minua alkoi kiinnostaa, onko minulla ja keskivertoasiakkaiden muodostamalla ”suurella yleisöllä” mitään yhteistä kosketuspintaa. Siksi olen opetellut suuren näyttämön ohjauksissani naamioimaan taiteen viihteeksi. Toisin sanoen yritän piilottaa mahdollisimman taitavasti sen mitä haluan sanoa, samoin kuin villeimmät ideani, että ne eivät häiritsisi suuren yleisön viihtymistä, että vain taiteen harrastaja voi ne esityksistäni halutessaan poimia. Täyttöasteista päätellen saan peruskouluasteikolla näistä opinnoistani arvosanaksi seiskan tai kasin. Yhteistä kosketuspintaa siis on mutta se ei juuri nyt lohduta. Suurten näyttämöiden tila taiteelle teattereissa muistuttaa uhkaavasti taiteilija Riiko Sakkisen näyttelyä MuNa – Museo ilman taidetta (2014), joka koostui pelkästään museokaupan esineistä ja näyttelyä varten painetuista julisteista. ”MuNa on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. Muna:ssa tärkeää ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät”, Sakkinen selventää Serlachius-museon esittelytekstissä.

Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei taide ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä asia. Taide on minulle institutionalisoitua vapautta tai pyrkimystä siihen, eräänlainen mahdoton tehtävä, jota on jännittävää toteuttaa ja seurata. Taiteilijan kohdalla se tarkoittaa käytännössä vapautta (ja vaatimusta) tehdä mitä tahtoo mutta myös taitoa; kokemusta sekä ymmärrystä oman taiteenlajin perinteestä ja hyviksi havaituista lainalaisuuksista. Ymmärrän sen, että vapaus ärsyttää – kukapa ei haluaisi tehdä mitä mielii ja saada siitä joskus jopa palkkaa – mutta se mitä en ymmärrä, ja mikä minua masentaa, on ettei taidollakaan näytä olevan arvoa. Kasvavissa määrin teattereissa näyttävät myyvän laiskasti tai hutiloiden tehdyt kierrätysteokset, mitäänsanomattomat pseudoteatteriesitykset. Tämä oli mielessäni kun pohdin Riihimäen Teatterin toimitusjohtajan kanssa sitä, mikä olisi myyvä juttu ja kuka sellaisen osaisi tehdä. Ehdotin, että palkataan joku keskinkertainen ja laiska, annetaan hänen valita mitä tahansa kevyttä ja pidetään huoli, ettei tekeleeseen jää ripaustakaan omaperäisyyttä. Toimitusjohtaja kieltäytyi – kunniaksi hänelle.

Jo 2000-luvun alussa filosofi Slavoj Žižek kiinnitti huomiota leviävään anti-essentialistiseen ilmiöön, jossa pyritään esimerkiksi juomaan kahvia ilman kahvia, kolaa ilman sokeria, kaljaa ilman alkoholia ja käymään sotaa ilman sotaa (tietokoneen ruudulla tai lähettämällä tunnuksettomia ”vihreitä miehiä”). Esimerkeissä voi nähdä jonkinlaisen terveyttä palvelevan päämäärän. On saatava kaikki kiihottava mutta ilman epäterveellistä, uhkaavaa tai omaatuntoa häiritsevää sisältöä. Siksi sitä hävitetään myös taiteesta, journalismista ja politiikasta. Žižekin mukaan olemme jo vuosia eläneet post-poliikaksi kutsuttua tyhjäkäynnin aikaa, jossa valtiollisten ja kansainvälisten yhteisten asioiden hoitaminen on redusoitu vain asiantuntijoiden hallitsemaksi yhteiskuntaelämäksi, jossa vaikuttaa tällä hetkellä vain yksi elinvoimainen poikkeus: kansallismielinen konservatismi.

Miksi näin?

Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa tiedetään, että toimiemme ja antamamme esimerkin vuoksi ilmasto lämpenee, meret täyttyvät muovista ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon eikä köyhtyneiden ja sotien runtelemien maiden kansalaisilla ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maanpakoon ja päätyä vaatimaan sisäänpääsyä rikkaiden maiden rajoille. Me tiedämme, että näiden aikaansaatujen vinoutumien korjaaminen ja kestävämpi kehitys tarkoittaisi väistämättä luopumista saavutetusta yltäkylläisyydestä, sen jakamista. Uskon, että juuri siksi mikään ei liiku. Koska me emme halua luopua mistään. Siksi on parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. Sellainen myy paremmin. On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan. On lohdullista yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia.

Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.

* * *

Voima 6/2018 kirjoittavat myös mm. teatteriohjaaja Piia Peltola, toimittaja Aleksis Salusjärvi, standup-koomikko Jamie MacDonald, näyttelijä ja esitystaiteilija Nora Rinne ja toimittaja Iida Simes. Todellisuuden tutkimuskeskuksesta kirjoittajina Saarakkalan lisäksi myös esitystaiteilija Pilvi Porkola ja taiteilija Johanna Hammarberg.

Valtakunnallisena ilmaisjakeluna Voima löytyy Helsingin metroasemilta, kirjakaupoista, kirjastoista, oppilaitoksista, elokuvateattereista, Matkahuollon toimipisteistä, kahviloista, ym. Kotiin Voiman voi tilata lehden nettisivulta.

http://voima.fi/