Kirjoittaja: Pilvi Porkola
Voiko maailmaa muuttaa sohvalta?
Olen miettinyt jo useamman vuoden ajan, miten utopiaa voisi esityksellistää. Nykyisen utopiatutkimuksen mukaan utopiaa ei ajatella niinkään tavoiteltavana paikkana, jota ei ole, vaan ennemminkin avoimena prosessina, jossa pyritään yhteiskunnalliseen muutokseen.
Olen pohtinut, millainen olisi esitys, joka loisi tilaa muutoksen prosessille. Ajatus pohjautuu Turun yliopiston tutkimusprojektiin ”Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet” (2020–2024), jossa yhdessä sosiologien kanssa tarkastelimme, miten erilaisissa yhteisöissä eletään todeksi arkipäivän utopioita, muutosta, joka tapahtuu tässä ja nyt. Kehitimme myös utooppista pedagogiikkaa ja pohdimme, miten taideperustaisia menetelmiä voisi hyödyntää yhteiskuntatieteiden opetuksessa.
Esityssarja Sohva – keskusteluja utopioista mahdollistui toisen meneillään olevan tutkimukseni ”Performanssipedagogiikkaa – taiteen opettamisen poliittisuudesta (2023–2026) myötä. Tässä taiteellisessa tutkimuksessa olen jatkanut utopian ja pedagogiikan pohdintaa taiteilijapedagogiikan näkökulmasta: Miten ajatteluni ja kokemukseni taiteilijana vaikuttavat omaan opettamiseeni? Miten opettaminen on suhteessa yhteiskunnallisiin muutoksiin?
Todellisuuden tutkimuskeskuksen Sohva – keskusteluja utopioista tapahtui eri puolilla Helsinkiä neljänä päivänä toukokuussa 2024. Turkoosi sohva ilmestyi Kansalaistorille, Esplanadille, Maunulan aukiolle ja Keskuspuistoon.
Ajatuksena oli, että jokaisessa paikassa sohvalle istuu vuorollaan kaksi vierasta, joiden kanssa keskustelemme utopioista, aktivismista, toivosta ja taiteen tekemisestä. Keskustelun lisäksi kohtaaminen sisälsi jonkin toiminnallisen osuuden: söimme kakkua, korjasimme sohvaa tai kirjoitimme utopiamanifestia. Olin myös pyytänyt jokaista vierasta tuomaan mukanaan jonkin esineen, jonka he ajattelevat liittyvän maailman muuttamiseen.
Esityksessä työparinani oli Salla Salin, äänisuunnittelusta vastasi Markus Heino ja videokuvauksesta Sanni Priha. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tuottamasta projektista on tulossa video ja podcast-sarja. Esitys on osa tutkimustani Taideyliopiston tutkimusinstituutissa.
KANSALAISTORI 22.5.2024
Kansalaistorilla päivä on kuuma. Ensin sohvalle kanssani istuu esitystaiteilija ja Taidekoulu Maan rehtori H. Ouramo. Olemme sopineet etukäteen, että samalla kun keskustelemme taiteilijapedagogiikasta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta opetamme toisillemme jotain.
H. opettaa minut sitomaan kengännauhat tavalla, jonka hän on oppinut äidiltään. Minä opetan hänelle käsityön purkamista.
Puhumme siitä, miten olennaista kaikessa oppimisessa on myös pois oppiminen, irti päästäminen siitä, minkä on oppinut, mutta mikä ei enää toimi.
Maailmaa muuttavana esineenä Ouramo olisi halunnut tuoda mukanaan kattilan, jolla on keskeinen merkitys koulun arjessa. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska koulussa on siivouspäivä ja kattila on parhaillaan käytössä.
Toinen vieraani on tanssija ja kansalaisaktivisti Iiris Laisi, joka tulee sohvalle Helsingin yliopiston Porthanian edessä leiriä pitävästä, Palestiinaa tukevasta solidaarisuusmielenosoituksesta. Mukanaan Iiris on tuonut palan asvalttia, joka on muisto hänen taannoin näkemästään esityksestä. Asvaltinpala symboloi mahdollisuutta heittää ja hajottaa jotain, mutta myös muistuttaa siitä, että asvalttiakin voi purkaa. Utopiakeskustelujen ohella kirjoitamme postikortteja päättäjille.
ESPLANADI 24.5.2024
Esplanadilla kaupunkisuunnittelija Sofia de Vocht pohtii utopioita kaupunkisuunnittelun näkökulmasta. Millainen olisi taiteilija Constantin 1960-luvulla suunnittelema New Babylon -kaupunki, joka on rakennettu homo ludensille, leikkivälle ihmiselle? Entä miten teknologia ja tulevaisuuden biopohjaiset materiaaliratkaisut vaikuttavat kaupungin rakentamiseen tulevaisuudessa? Mukanaan de Voctilla on kynä, jolla hän piirtää tulevaisuuden kaupunkia.
Näytelmäkirjailija ja muusikko Liila Jokelinin kanssa puhumme siitä, miten utopiaa voisi näyttämöllistää; miten tarkastella muutosta näkökulmasta, jossa edellytetään konfliktia?
Syömme kakkua ja päädymme puhumaan siitä, miten tämänkin teon voi tulkita taiteen kontekstissa monella tavalla. Miten olemme päätyneet syömään kakkua ja mikä merkitys sillä on ? Näyttäytyykö se todellisuuspakona, etuoikeuden korostamisena vai mahdollisena arkisen utopian toteutuksena? Entä yleisö, millainen suhde heillä on kakunsyöntiin?
Jokelinin esine maailman muuttamiseksi on kirja – sanoilla ja ideoilla muutetaan maailmaa.
MAUNULAN AUKIO 25.5.2024
Lauantaina sosiologi Alina Viranto istuu sohvalle Maunulan aukiolla. Hetki sitten aukiota piiskasi sade, mutta nyt kuorimme sohvan pressun alta ja keskitymme utopioihin.
Viranto määrittelee utopiat ihanneyhteiskunnan ominaisuuksina, joiden kautta voimme pohtia, mitä haluamme nykyhetkessä muuttaa. Utopioita ei tarvitse ajatella kaukana horisontissa olevina päämäärinä, vaan utooppinen ajattelu mahdollistaa politiikan ja taiteen mahdollisen ja mahdottoman pohtimisen sekä järjen että tunteen tasolla tässä ja nyt.
Mukanaan Viranto on tuonut passin. Virannolle passi on esine, joka mahdollistaa matkailun ja uuden oppimisen vieraista kulttuureista. Kun matkustaa muualle, voi huomata, että todellisuus on paljon laajempi kuin mitä oli ajatellut. Minulle passi on ”lupa matkustaa” ja muistutus omasta etuoikeutetusta asemastani: minulla on mahdollisuus matkustaa tavalla, jota kaikilla ei ole.
Filosofi Teppo Eskelisen kanssa grillaamme vegaaninakkeja ja puhumme demokratiasta ja utopiosta. Eskelinen on tutkinut molempia aiheita, ja pohtii nyt ääneen demokratiassa olevaa kriittistä potentiaalia, joka on kesytetty lähes kokonaan. Demokratia on radikaali utopia, jonka mahdollisuuksia emme ehkä vielä täysin ymmärrä.
Eskelisen esine on muistikirja. Hän sanoo, että emme voi muuttaa maailmaa ennen kuin olemme ymmärtäneet sitä riittävästi, ja kirjoittaminen on tapa tehdä niin. Omia muistiinpanojaan Eskelinen kuvaa sekaviksi, mutta jo niiden visuaalinen järjestys ja uudelleen lukeminen saa ajattelemaan uudelleen. Tämä kirja on vielä tyhjä – täynnä mahdollisuuksia siis.
KESKUSPUISTO 26.5.2024
Viimeisenä päivänä sohva löytyy Keskuspuiston metsästä. Taiteilija Eero Yli-Vakkuri tarpoo metsästä sirppi kädessään ja istuu sohvalle. Yli-Vakkuri kertoo toipuvasta survivalismistaan ja tarpeesta kyseenalaistaa myytti valkoisesta miehestä, joka ratkaisee maailman asiat. Nykyään hän toimii aktiivisesti Palestiinan oikeuksia ajavassa kansalaisjärjestö Sumudissa.
Sohvassa on reikä, ja koska tiedän, että Yli-Vakkuri on taitava paikkaamaan asioita, pyydän häntä korjaamaan sohvan kultalangalla.
Dramaturgi ja esitystaiteilija Ronja Louhivuoren kanssa makoilemme sohvalla ja kuuntelemme linnunlaulua. Louhivuori pohtii, että taiteen mahdollisuudet vaikuttaa ovat rajalliset, mutta taiteella on mahdollisuus tehdä ehdotuksia ja avauksia ja siinä voidaan lähestyä valittuja aiheita toivon kautta.
Lopuksi kirjoitamme Louhivuoren kanssa tämänhetkisen utopiamanifestin yleisön avustuksella. Manifestissa kehotetaan pysymään erojen ja erimielisyyden äärellä ja muistutetaan leikistä, nautinnosta ja herkkyydestä.
KESÄKUU 2024
Turkoosi sohva on nyt kannettu olohuoneeseeni, ja minusta tuntuu kuin se olisi imenyt itseensä ajattelua ja mahdollisuuksia. Istun sohvalla onnellisena, minulle sohvasta on tullut symboli sille, että maailman muuttaminen on mahdollista.
Esitystaide ei ehkä saavuta suuria yleisöjä, eikä muutos ole näkyvissä heti. Se ei tarkoita, etteikö muutos olisi käynnissä jatkuvasti, tulemalla yhteen ja keskustellen, esityksiä tehden ja katsellen. Omassa ajattelussani utopiat ja esitykset ovat entistä enemmän kietoutuneita toisiinsa.