Sabotanic Garden / l’amour prima – Uuno Turhabuto!
2007, 2008

Sabotanic Garden / l'amour prima – Uuno Turhabuto!

yhteistyössä Circus Maximuksen kanssa
SABOTANIC GARDEN

Esitykset: 7.9. & 8.9.2007 klo 21 Helsingin kasvitieteellinen puutarha
Koreografia: Pasi Mäkelä
Työryhmä: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rosnill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Tuotanto: Henri Haataja / Todellisuuden tutkimuskeskus

Esityksestä: l´amour prima – Sabotanic Garden on Pasi Mäkelän kolmivuotisen l´amour prima –butoprojektin tuorein hengentuote. Projektin keskiössä on ollut site-specific butotanssin lisäksi buton suomalaisen ulottuvuuden työstäminen, tutkiminen ja esittäminen.
Sabotanic garden on l´amour prima -projektin ensimmäinen teos, jossa näemme Mäkelän tulkitseman Uuno Turhabuto -hahmon lisäksi joukon muita esiintyjiä. Mukana on tanssin, musiikin, kuvataiteen ja teatterin ammattilaisista koostettu ryhmä. Teos on omalaatuinen koreografia neljälle tanssijalle ja kolmelle muusikolle hämärän rajamailla uinuvassa kasvitieteellisessä puutarhassa. Luvassa on liikkeen, musiikin ja mullalta haisevan taiteen löytöretki.Buto elää jossain missä arkaainen, pinnan alainen maailma ja moderni risteävät. Buto on kuin peruna mutta tanssi.

 

Tuotannosta:

L´amour prima – Uuno Turhabuto! on kolmen vuoden (2006 – 2009) mittainen projekti, joka on jo alkanut. L´amour Prima – Uuno Turhabuto! on Butotanssiteos-sarjani (1. L’amour absolu – kosmosonaatteja, 2. L’amour tormenta – jokamiestanssi) kolmas osa. Se jatkaa luontevasti sarjan edellisten osien viitoittamalla polulla, keskiössä ovat edelleen buto-improvisaatio ja vaihtoehtoisten esitystilojen käyttö.
Kolmannen osan erityisluonteeseen kuuluu, että harjoittelu ja esittäminen kulkevat sisäkkäin, ja että teos kehittyy ja muuntuu jokaisen esityksen aikana. Syntyneestä aineistosta muodostuu vaiheittain laajempi kokonaisuus. Tyylillisesti teosta voidaan tarkastella tanssin, kuvataiteiden, teatterin ja musiikin synteesinä.
Teosta tullaan esittämään ja harjoittamaan performanssi- ja teatterifestivaaleilla, taidegallerioissa, teattereissa, kadulla, metsässä ja meren rannalla, konserttisaleissa ja työpajoissa, joko kutsu- tai kuokkavieraana, kaikkina vuoden aikoina, kotimaassa ja ulkomailla.

Uuno Turhabutosta:

“Butoh is a human posture at the edge of crisis” * Hijikata Tatsumi

Ihmishahmo kriisin kynnyksellä. Esityksen pääesiintyjä ja alteregoni, on Uuno Turhabuto. Yhtälailla juopon ja irtolaisen kuin ballerinankin oloinen kulkuri. Hänet on synnyttänyt haluni kaivaa esiin suomalaisuuden ydin, se siemen – joka itää pimeässä. Uuno ilmestyy arvaamattomaan aikaan arvaamattomista paikoista. Mistä hän on tulossa tai minne hän on matkalla? Ovatko kyseessä alkoholistin, alkemistin vai tietäjän edesottamukset? Olennaisia asioita hänen elämässään tuntuvat olevan eväiden syöminen, hampaaton irvistely, tyhjänpanttina istuminen, henkseleiden paukuttelu ja pyöräily. Uuno Turhabuton tanssi on täällä ja täältä – ja se mitä ei ole täällä, ei ole missään.

Muutama sana Butosta:

“My only wish is to touch the source of life itself” * Ohno Kazuo

Buto on 1950-luvun lopulla Japanissa kehittynyt tanssiteatterin muoto. Sen tunnusmerkkejä ovat äärimmäisen fyysinen groteskin-kaunis elekieli ja valkeaksi kalkitut tanssijat. Buton pää-innovaattorit olivat Hijikata Tatsumi sekä Ohno Kazuo.
Hijkatan tanssiteokset olivat tarkkaan koreografioituja. Hänen aiheensa tulivat tabujen ja ihmisen pimeiden puolien alueilta, teokset olivat muodoltaan vulgaareja ja raa´an ekspressionistisia. Hijikata haki vaikutteita myös animismista ja japanilaisesta shamanismista.
Yhä elävän, sata vuotiaan Ohno Kazuon työt taas ovat usein hiljaisen kauniita ja improvisaatioon pohjaavia. Ohno on harras katolilainen.
Buto on vaikeasti määriteltävä paradoksien ja vastakohtien taide. Sitä tehdään edelleen paljon, mutta sen sijainti taidemaailmassa ja etenkin syntymaassaan Japanissa on marginaalinen.

Buton alkuperäinen nimitys “ankoku buto” tarkoittaa vapaasti kääntäen askelta pimeään.
Maailma jossa elämme, on mielestäni edelleen kartoittamaton erämaa, suurimmilta osin ihmiseltä koskematon ja tuntematon. Butotanssi perustuu tähän, se on jotain toista jostain muualta ja samaan aikaan jotain tuttua juuri täältä, ytimestä. Mutta mitä, sitä en tiedä.
Buton historiasta minua innoittaa eniten sen alkuhämärä 1960-luvun Japanissa. Hijikatan ja Ohnon aloittaman liikkeen määrittelemätön, brutaalinkaunis maailma, unenomainen esitystaide, jonka muotokieli on vakiintumatonta ja avoimen määrittelemätöntä. Elävää.

Pasi Mäkeläco-production with Circus Maximus

Shows: 7.9. & 8.9.2007 at 21 o´clock Helsinki Botanic Garden

Coreography: Pasi Mäkelä
Working group: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rossill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Performers: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rossill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Producer: Henri Haataja / Reality research center

About: l´amour prima – Sabotanic Garden is a latest performance of Pasi Mäkelä´s three year long l´amour prima –butoproject. Mainlines of the project has been to study and perform site-specific buto dance and also to discover and study the Finnish dimensions of buto- dance.
Sabotanic garden is the first performance of l´amour prima – project where we will see also other dancers alongside with Mäkelä´s Uuno Turhabuto figure. This piece is a unique choreography for four dancers and three musicans. Welcome to the dark botanic garden to witness the expedition of dirt dancing and soil music.Butoh lives where archaic, underground and modern cross their paths. Buto is like a potato but a dance.

L´amour prima – Uuno Turhabuto!

Concept, choreography & dance: Pasi Mäkelä

Concept, visual design & music: Jussi Saivo
L’amour prima – Uuno Turhabuto is a three year long project (2006 – 2009) that has already begun! It is the third chapter of my butoh dance series started in 2002. It concentrates in butoh improvisation and in use of alternative public spaces. L’amour prima is never ready nor unaccomplished; it is true work-in-progress performance; a synthesis of dance, visual arts, theatre and music.
L’amour prima will be seen in various performance art and theatre festivals world wide; in art galleries, theatres, concert halls, on the streets and in the woods, by the sea, in workshops – as a guest – or as an uninvited guest.

About Uuno Turhabuto:

“Butoh is a human posture at the edge of crisis” * Hijikata Tatsumi

A character on a verge of crisis. Uuno Turhabuto is my alter ego; a drunk, ballerina-like vagabond. He is a symbol of true Finnish soul, the seed that grows in the dark. Uuno appears suddenly in unexpected places. Where’s he coming from and where is he going? Are these doings of an alcoholic, an alchemist or a wizard? Most central part of his life seems to be eating snacks, toothless frowning, doing nothing, banging his suspenders and cycling. Uuno Turhabuto’s dance is here and here – and what is not here is nowhere.

About butoh:

“My only wish is to touch the source of life itself” * Ohno Kazuo

Butoh is a form of dance theatre that was born in the late 1950’ties in Japan. It is known from the strange mixture of grotesque and ethereal qualities in extreme physical movement and dancers chalked in white. The founders of butoh were Hijikata Tatsumi and Ohno Kazuo.
Hijkata’s performances followed a rigorous and exact choreography. In them he wanted to express the dark side of man and break taboos. This resulted in vulgar and raw expressionism in style. Hijikata was strongly influenced by the shamanism and animism of Japan.
Over hundred years old Ohno Kazuo is still alive and a devoted Catholic. The performances by him are quiet, sensitive and based on improvisation.
Butoh is an art of paradoxes and contradictions. It is practised worldwide but stays in the marginal of the established art world, especially in its home country.
The origin of the word “butoh” is “ankoku buto” which means “a step in the dark.”
To me the world we live in is a pathless desert, mostly untouched and unknown to mankind. This is the foundation of butoh; it is something else, from somewhere unknown and at the same time familiar, from the core. I’m mostly inspired by the early butoh of 1960’ties in Japan; the brutal but beautiful, undefined movement of Hijikata and Ohno; the dreamlike art which is inexplicable but alive.

Pasi Mäkelä