(julkaistu Teatteri-lehdessä 1/2001)
Että voisi pysäyttää vastaantulijan ja ilmaista tunteensa ja mielipiteensä. Että voisi tuntea elävänsä tärkeää elämää, ja että lähiympäristö, Kallio, tuntuisi kodilta, yhteiseltä, jonka puolesta olisi valmis kantamaan vastuuta. Että teatterilla voisi olla siinä oma osuutensa, että se olisi kohtaamispaikka ihmisille, asioille. Tämä oli minun utopiani Kallion Teatterista.
Kallion Teatterin perustivat 1997 Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön ja dramaturgian laitoksella opiskelevat Titta Halinen, Pauliina Hulkko, Miko Jaakkola, Pasi Lampela, Janne Saarakkala sekä Eero-Tapio Vuori, joka oli hankkeen alullepanija. Meitä yhdisti turhautuminen vallitsevia teatterikäytäntöjä kohtaan ja halu tehdä toisin. Varsinaisen toiminnan aloitimme syksyllä 1998 30 neliömetrin liikehuoneistossa Fleminginkadulla Kallion kaupunginosassa, Helsingissä. Jäseniksi liittyivät myös Anssi Pirttineva ja Viljami Puustinen. Toimintansa aikana teatteri tuotti yli kaksikymmentä ensi-iltaa, joissa nähtiin esitelmiä, nukketeatteria, tanssi- ja musiikkiteatteria, performancea, happeningejä ja aristoteelista perusdraamaa. Alkon vanhoista viinipullokoreista rakennetussa 20 hengen katsomossa kävi yli 2000 katsojaa, joista noin 45 % lähinurkilta. Yleisön eteen astui ammattinäyttelijöiden lisäksi lapsia, vammaisia, maahanmuuttajia, skitsofreenikkoja, ohjaajia, dramaturgeja ja kadunmiehiä ja -naisia. Teatteria tehtiin myös silloin kun kukaan muu ei sitä tee: jouluaattona ja aamu viideltä porttikongissa. Miksi?
”[Kallion Teatteri] pyrkii käsittelemään ilmiöitä paikallisesta näkökulmasta, tässä tapauksessa nimenomaan Kallion kaupunginosan näkökulmasta. Kallion Teatterin on tarkoitus toimia vastapainona kaupungissa toimiville teatterintuotantolaitoksille, joissa toteutetaan lukemattomia esityksiä, mutta joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä todellisuuden kanssa…”
Kallion Teatteri onnistui säilyttämään kosketuksen ympäristöönsä matalan kynnyksen avulla. Tämä piti sisällään aihevalintojen keskittämisen Kallioon ja kalliolaisuuteen, ”köyhän teatterin” hivenen nuhruisen mutta paljaan estetiikan ja nimellisen 10 / 20 markan (EUR 1,70 / 3,40) sisäänpääsymaksun. Lisäksi kieltäydyttiin valtamedialta. Markkinointi supistettiin minimitiedottamiseen: ilmoituksiin Helsingin Sanomien NYT-liitteessä ja lennäkkeihin, joita jaettiin Kalliossa kädestä käteen. Kriitikoita ei kutsuttu ja TV-puffeille sanottiin ei.
Voiko teatteri ylipäänsä olla olemassa näillä ehdoilla? Yksi syy teatterin eriytymiseen ympäristöstään on sen tiivis kytkeytyminen mediatodellisuuteen ja markkinointiin. Ilman myyntikirjeitä, julisteita ja puffausta ei mikään esitys tunnu olevan olemassa. Ja ellei esitystä arvostella Helsingin Sanomissa se ei voi olla täysivaltainen teos. Tämä Kallion Teatterissa kyseenalaistettiin: teatteri ei välttämättä tarvitse mediaa, välittäjäainetta tekijöiden ja katsojien välille ollakseen olemassa.
Juuri kieltäytyminen teki teatterista hitin teatterikentässä vuonna 1999. Systemaattisen matala profiili herätti, kiihotti ja närkästytti, mikä oli tarkoituksellista. Matala profiili oli myös teatteripoliittinen ele. Kyseessä ei ollut salaseura, eikä harrastajanäyttämö. Kuka tahansa ammattilainen, joka hyväksyi teatterin toimintaperiaatteet ja osasi perustella esitysideansa siltä pohjalta, oli tervetullut teatteriin tekijäksi. Jäsenet kävivät kertomassa teatterin toiminnasta valikoiduissa tilaisuuksissa, mm. Helsinki Act tapahtumassa ja Teatteriohjaajien Liitossa. Yksi teatterin hallituksen jatkuvia pulmakysymyksiä olikin mihin kaikkeen matalan profiilin periaatteella oli oikeutettua lähteä mukaan. Julkisuushakuisuus on niin itsestään selvää, että kieltäytymisestä tuli monesti ongelma. Ja aikoina jolloin paikallisia katsojia kävi esityksissä vähän, jouduimme kysymään itseltämme olimmeko olemassa vain median kulttuurikapinallisten kokeilukennossa vaiko sittenkin Kalliossa?
Kallion Teatterissa pyrittiin palaamaan teatterin juurille. Se pyrki jalostamaan esiin eräänlaisen teatterin tekemisen minimin, sen mikä teatterissa on oleellista, sen syvimmän olemuksen ja sielun. Tarkoituksena oli alusta lähtien keskittyä jonkinlaiseen perusdraamaan tai ainakin niin yksinkertaisiin muotoihin, jotta saataisiin eliminoitua kaikki turhat välittävät kerrokset ja voitaisiin keskittyä asiaan. Tämä strategia toi esityksiin mielenkiintoista ja harvinaista suoruutta, läpinäkyvyyttä, pelkistystä ja intiimiä kohtaamista – kaikki seikkoja, jotka olivat Kallion Teatterin suurimpia ansioita.
Vaikka tavoitteena oli selkeä perusdraama, esitykset liukuivat heti alusta lähtien kohti avantgardea ja sekamuotoja. Teatterin ohjelmistossa voidaan erottaa kolmea erilaista tapaa lähestyä Kalliota: (1.) Turismi, empiiriset havainnot ympäristöstä, kapakoista ja kaduilta. Turistin havainnoista syntyi mosaiikkeja tai kuva-albumeja. Seuraavaksi halusimme syvemmälle, sisään – siirryimme (2.) itsereflektioon. Mitä on Kallio minussa, omien kokemusten ja historian puitteissa? Esityksistä tuli henkilökohtaisia ja yksilökeskeisiä. Viimeisen vuoden tavoitteeksi asetettiin yhteistyö kalliolaisten yhteisöjen kanssa, jota voisi kutsua (3.) osallistumisen ja tilan antamisen vaiheeksi. Esitykset siirtyivät pois Kallion Teatterista kadulle tai muiden yhteisöjen tiloihin tai niiden jäsenet tulivat asiansa kanssa teatteriin esiintymään. Tästä ehkä riemukkaimpana esimerkkinä Kallion Paratiisi, avoin näyttämö kaikille esiintymisvietin omaaville.
Tavoittelimme toiminnassamme myös terävää paikallispoliittista otetta ympäristöön –
lähes olemattomin tuloksin. Samalla tavalla pyrkimyksemme rajata esitysten aiheet Kallion todellisuuteen typistyi turismiin. Me säilyimme turisteina. Voin kalliolaisena todistaa, että tunnen olevani sitä myös yksityishenkilönä ja asukkaana. Tässä mielessä esittämämme kuva Kalliosta on paikkansa pitävä. Toisaalta meillä ei mielestäni ollut Kalliolle riittävästi aikaa ollaksemme aktiivinen osa yhteisöä, kertoaksemme siitä omaa turismiamme enemmän. Kun kunnian kannukset ja varsinainen elanto oli väistämättä tienattava muualla, jäi Kallio tekijöilleen väistämättä sivuprojektiksi. ’Köyhyys’ tarkoitti usein myös kiirettä. Kun budjetti ja harjoitusaika olivat minimissä säilyivät esitykset kyllä mukavan rosoisina ja tunnelman välittömänä, mutta usein – ikävä kyllä – esitykset olivat puolivalmiita. Tavoitteemme oli punnita aiheita yhdessä ennen produktion toteuttamista, sen jälkeen ja näiden lisäksi avata harjoitusprosesseja toisillemme niin, että myös keskeneräisiä töitä olisi voinut purkaa ja kehitellä. Tähän meillä ei riittänyt rohkeutta eikä aikaa kuin nimeksi. Kallion Teatterin suurin ongelma oli jäsenten eri syistä johtuva sitoutumattomuus. Sitä seurasi yhteisöllisyyden puute, joka köyhdytti kommunikoinnin vähitellen koskemaan pelkkiä käytännön järjestelyitä.
Tapasin lennäkinjakomatkoillani paljon selkääntaputtelijoita, jotka eivät koskaan käyneet yhdessäkään Kallion Teatterin esityksessä. Samalla tavalla minäkin olen ylpeä Kallion pienistä, yhä toimivista erikoisliikkeistä ja elintarvikemyymälöistä vaikka tuskin koskaan asioin niissä. Erään kauppiaan kanssa tein sitten sanattoman vaihtokaupan: minä ostin häneltä banaanin ja hän lipun esitykseen. Tämä oli yksi yhteisöllisimpiä kokemukseni. Monille kalliolaisille tärkeintä oli se, että teatteri oli ylipäänsä olemassa, että sillä oli jatkuvaa toimintaa, että se systemaattisesti tarjosi vaihtoehtoisia esityksiä, näkemyksiä, käsittämättömiäkin. Teatterin merkittävin saavutus oli välittömyys, lähelle tuleminen; esiintyjien ja yleisön kohtaaminen esityksessä, kadulla ja kaupassa.
Kallion Teatteri oli kokeiluprojekti, jonka tarkoituksena oli kysyä, onko tällainen teatteri mahdollista ja onko sillä katu-uskottavuutta. Kyllä on. Siispä teatteri täytti tarkoituksensa. Mikä jäi saavuttamatta, siitä jatkaa Todellisuuden tutkimuskeskus, Kallion Teatterin toiminta-ajatuksen evoluutiohedelmä.
Janne Saarakkala