Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus, myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.
2015

"Perjantain kuva" Kuvassa on kannettava tietokone ja sen edessä juotavaa mukissa ja puuroa lautasella.

Olen nukkunut taidevankilassa kuin tukki.
Viime yönä kylläkin näin paljon ja sekavia unia. Niissä esiintyi hyvin tuntemiani ihmisiä, ystäviä.

Se on harvinaista. Yleensä unissani on vain ala-asteen luokkatovereita, entisiä naapureita tai joskus joku Anna Abreu.

Tänään sain kerralla riittävästi aamukahvia, sauvasekoittimelle tarkoitetussa korkeassa ja kapeassa kulhossa.

Vartijoiden pila, johon en voi – eikä minun tarvitse – vastata. Ilahduin ja huvituin kyllä (heti, kun sain silmäni kokonaan auki).

Kirjoitin aamupäivällä tekstin yhteen valokuvaprojektiini. Se valui sormenpäistäni. Solkenaan!

Normaalisti kirjoittaminen on näin vaivatonta, suorastaan hurmioituneen auvoisaa vain muutaman minuutin pätkissä. Sitä sanotaan inspiraatioksi, ”hengellä täyttymiseksi”, mutta oikeasti se on vain rauhoittumista, heittäytymistä, keskittymistä. Se taas vaatii tahtoa, mutta tahto yksinään on avuton, mimosamainen. Se tarvitsee tukea, olosuhteita.

Puhelimen ja sähköpostin poissaolo selittävät paljon. Olen lukenut pyhän Jeesuksen Teresan omaelämäkerran loppuun. Holtittoman sekavassa ja pahasti ”alikirjoitetussa” kirjassaan hän tähdentää, että meidän on olennaisen tärkeää ”tehdä väkivaltaa itsellemme”. Jotakin sellaista taidevankilassakin tehdään. Siteet maailmaan on brutaalisti katkaistu. Minuun saa yhteyden vain hätätapauksessa.

Tämä on vankeuteni viimeinen vuorokausi.

Eilen, torstaina, oli tuhnuisempi olo, jonkinlainen ”välipäivä” ilmeisesti. Outo päänsärky aamusta iltaan – sellainen, joka katoaa, jos sitä alkaa tunnustella, ja palaa heti, kun sitä ei ajattele.

Sain silti toisen liian kauan päällä-istutun tuska-ahdistus-hätä-projektini lupaavasti käyntiin. (Se on lastenkirja, tarkkaan ottaen puoliksi kirjoitettu jo. Terkkuja, Ilja!)

Taidevankila toimii. Suosittelen sydämellisesti.

Minua ei myöskään haittaa olla mukana taideperformanssissa. Performanssit ovat vähän niin kuin huvipuiston laitteet. Kuulostavat ja näyttävät hurjilta mutta ovat täysin turvallisia, loppuun asti mietittyjä ja laskelmoituja. Toisin sanoen taideteoksia.

Amerikkalainen taiteilija Chris Burden (joka äskettäin kuoli) teki 1970-luvun alussa performanssin, jossa hän ampui pistoolilla useita laukauksia nousevaa matkustajalentokonetta kohti lentokentän lähellä olevalta rannalta. Dokumentaationa on Burdenin niukka kuvaus tapahtuneesta ja suttuinen valokuva, jossa hän tähtää pyssyllä taivaalla killuvaa Boeingia.

Teos vaivaa minua. En usko, että Burden oikeasti ampui. Tai sitten hän oli ottanut selvää, etteivät pistoolin luodit voi tehdä vakavaa vauriota isolle lentokoneelle?

Tai sitten hän vain oli todella hullu/rohkea.

Hieno teos yhtä kaikki. Se tuo mieleeni Pohjois-Sentinelin urheat asukkaat, jotka tarinan mukaan ampuivat jousilla helikopteria, joka oli tuomassa avustuspaketteja sinne vuoden 2006 tsunamin jälkeen. Taiteilijankaan ei kuulu ajatella omaa parastaan. Eikä edes muiden ihmisten parasta. Vaarallinen maksiimi, mutta periaatteessa, teoriassa, ihanteena tosi.

Taidevankilassakin on vaaransa. Moni varmasti ahdistuisi liikaa. Kaikki tietävät ”Stanfordin testin”.

On syynsä siihen, ettei vartijoiden kanssa tulla liian tuttavallisiin väleihin. Sananvaihdot ovat lyhyitä ja pysyvät asiassa. Muiden vankien kanssa seurustellaan saunassa. Sillä on sama tehtävä kuin järveen menemisellä: pääsee hetkeksi pois omista liemistään.

Rakennelmaa pitää pystyssä käsikirjoitus. Improvisointi ei ole sallittua.

Tunteet, joita harvat spontaanit tilanteet ja kohtaamiset vartijoiden kanssa herättävät, ovat häiritseviä. Ne korostuvat liikaa. Ne rikkovat vankilan ensimmäistä sääntöä: tarkoitus on taata työrauha ja antaa vangin tahdolle kaikki mahdollinen tuki ja apu, että keskittyminen olisi mahdollista. Kaikki tähtää siihen, ettei työn ja tekijän väliin tulisi mitään. Kavala maailma on hätistelty pois.

Taidevankila ei ole vain luostarin, päiväkodin ja täysihoitolan yhdistelmä. Se todellakin on ennen kaikkea vankila. Nerokas konsepti.

Jos valtio todella haluaisi tukea taidetta, tiedettä ja kulttuuria, se säätäisi subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaikille henkisen työn tekijöille. Taidevankiloita perustettaisiin kaikkiin kuntiin muiden palvelujen yhteyteen. Vähintään valtion taiteilija-apurahoihin taidepäiväkodin pitäisi kuulua luontaisetuna: viranomaiset hakisivat taiteilijan joka päivä kahdeksaksi tunniksi selliin, jossa taiteentekemiselle olisi kaikki edellytykset, mutta millekään muulle ei mitään edellytyksiä.

Mutta jos taidetta yhä halutaan tukea näinä ”niukkoina” aikoina, se on tehtävä täysin tunnustaen taiteen hyödyttömyys, jopa vaarallisuus yhteiskunnalle.

Kaikki se paskapuhe kulttuuriviennistä ja luovasta luokasta… Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Taiteen ja rahan liitosta haaveilevat vain ne, joilla ei ole mitään käsitystä, saati kokemusta taiteellisen työn laadusta. Taiteella ei koskaan tule olemaan mitään taloudellista merkitystä, ei taiteilijoille itselleen eikä yhteiskunnalle. Ennen muuta se johtuu siitä, ettei luovaa työtä voi ”vain tehdä”. Sitä ei voi tehdä tilauksesta eikä käskystä.

Se ei ole lapioimista. Se eroaa ratkaisevasti kaupankassan ja key account managerin työstä.

Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus (josta kirjoitin keskiviikkona), myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.

Odottaminen, tuskailu, itse-epäily, ahdistus, hätä ja vainottuna olemisen tunne, itserakkauden pelko ja itseinho… siinä joitakin taiteellisen työn olennaisia elementtejä. Ne vievät aikaa, joka näyttää valuvan hukkaan, vaikka oikeasti kysymys on väistämättömästä kypsyttely- ja käymisprosessista.

Taidevankilassakin olisi varmaan hirveää olla työn kypsyttelyvaiheessa?

Eräs vanki sanoi saunassa, oltuaan vankeudessa jo useita päiviä ja silloin viimeistä iltaa, että sen jälkeen kun sai valmiiksi työnsä, jota tuli tekemään, koko homma on itse asiassa maistunut arveluttavasti ”oikealta vankilalta”…

En tiedä. Ehkä prosessi kummasti nopeutuisi? Luova työ on suurimmaksi osaksi odottelua.

Olen kehitellyt fantasiaa, että voisin vain leikata itsestäni paloja sen sijaan, että kirjoittaisin mitä pyydetään: tämänkertainen kolumnini koostuu vasemman käteni pikkurillistä, ensi kerralla saatte reisipalan. Siten voisin aina viipymättä suorittaa työni, key account managerin tavoin. Tai ainakin niin kauan kuin paloiteltavaa riittää. (En ole kovin iso.)

Kielot ovat puhjenneet kukkaan vankilajaksoni aikana. Eilen jäin viimeisenä saunalle ja huomasin silloin ison sisiliskon hirsiseinällä, ilta-aurinkoa ottamassa. Se oli ollut siinä maastoutuneena koko ajan kenenkään huomaamatta, eikä luikkinut pakoon, vaikka katsoin sitä läheltä. Harmitti, etten voinut kertoa havainnostani muille saunavuorolaisille, koska he olivat jo lähteneet. Ei ole lainkaan sama asia kertoa siitä nyt, tässä.

Tällaisia luonto- ja säähavaintoja tietenkin kaikki tekevät joka päivä. Mutta täällä ne ovat ainoita havaintoja ja merkitsevät siksi enemmän.

On #muuten syvällisen, autuaallisen, täydellisen ihanaa olla tietämätön siitä, millaista sanaa Sipilä tai Soini on nyt käyttänyt, mikä #gate nyt on meneillään, mitä tai ketä pitäisi paheksua tai kannustaa.

Voisiko tällaista ihanuutta kestää? Voisiko näin elää… aina?

Log off – for good? Ja kirjautua sen sijaan todellisuuteen, ilman salasanaa, avoimesti.

Haihattelua? Varmaan.

Ehkä ei pidä liikaa paeta mitättömyyttä ja turhuutta… Ne ovat osa todellisuutta, joten niitä on syytä sietää.

Huomenna tähän aikaan olen taas maailmassa, käytän risuaitoja Twitterissä ja teen Huuto.netissä haun sanoille polaroid, yashica ja olympus mju, ja vastaan, että ei ole, kun kysytään, onko S-etukorttia.

Kotiin päästyäni aion myös selvittää, mikä se pieni mutta tomera lintu on, josta ensimmäisessä bloggauksessani kirjoitin. Se on ahkeroinut ikkunani takana koko viikon. Se on niin kevyt, että se pystyy keikkumaan horsman varressa kasvin taittumatta. Mutta saako tällaista asiaa selville kirjoista? Niissä kerrotaan vain tuon linnun ”lajista”. Nyt on kysymys yksilöstä. Ja senhän toisaalta tunnen jo. Havaintoaineistoni on mittava.

Odotan koputusta ulkoilun tai työpalvelun merkiksi.

En tiedä, mitä kello on. Enkä välitä.

– Antti Nylén

Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat. Ihana vapauden tunne.
2015

"Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat" Kuvassa on ikkunalauta, jolla on ikoni

Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat. Ihana vapauden tunne. Niin kuin varmaan oli odotettavissa?
Tunteessa on myös tiettyä taantumisen riemua.

Ollapa jälleen lapsi, kosketuksissa maahan, osaton rahasta, ajasta ja tiedosta, sidottu konkretiaan ja luonnonjärjestykseen, elää vain siitä armosta, että Jumalan kasvit yhä viitsivät yhteyttää.

Olla sillä tavalla vapaa, että tarvitsisi vain aurinkoa…

Kumminkin lasten vapaus sitoo aina joukon aikuisia. Niin on nytkin. Isojen, asiallisten ihmisten armosta saan hetken elää kuin lapsi ja leikkiä (yksi taiteen pätevimmistä määritelmistä). Täällä vartijat tekevät kaikki ”luonnonjärjestyksen” kannalta välttämättömät työt minun puolestani. Kotona vaimoni hoitaa lapset, vastaa heidän kysymyksiinsä ja katsoo kelloa, pitää silmällä kissoja ja jääkaapin sisältöä.

Tänä aamuna tarvitsin lisää kahvia ja kokeilin: laitoin pelkän tyhjän mukin oven taakse, ei toiminut.

Sitten kirjoitin lapun tarjottimelle ja sain kuppini. Valtava kiitollisuuden tunne: vain minun takiani vartija käveli muki kädessään keittiöön ja takaisin!

Hetken mielijohteesta otin viime sunnuntaina, varustautuessani vankilaan, työhuoneeltani mukaan pienen Tuskien Äidin ikonin, johon olen huomaamattani kiintynyt.

Olen paljon katsellut sitä ennenkin, mutta nyt se on katsellut takaisin. Se on uutta ja ihmeellistä.

Olen rukoillut paljon, mekaanisesti. Oikea käteni tahtoo välillä tehdä ristinmerkin. Käsillä on oma tahto. Olen kaappiluterilainen. Työ on rukousta, rukous on työtä! Uutta tämäkin. Olen laiska rukoilija. Ties vaikka rupeaisin kohta voimistelemaan, tekemään ”vatsalihasliikkeitä”.

Kaikki muu sen sijaan on minulle aivan tuttua, pohjimmiltaan.

Viime kesänä vietin kaksi monen päivän jaksoa melkein yhtä kurinalaisesti kotona ja suomensin Morrisseyn Omaelämäkertaa, joka olisi kenen tahansa kääntäjän painajainen. Muulle kotiväelle kissoja lukuun ottamatta oli järjestetty muuta tekemistä muualla, joten minulla oli velvollisuus työskennellä itseäni säästämättä – ja tilaisuus työskennellä toisten tarpeita ajattelematta, joskin jouduin usein kirjoittamaan yhdellä kädellä, kun nuorin kollimme Paavali tarvitsi syliä ja vasenta käsivarttani leuanaluseksi.

Suomennos valmistui lopulta heinäkuussa, mutta sitä ei ole vieläkään julkaistu. Miksi? Moz only knows.

Ylipäätään kesä on jotain, mistä pitää luopua, jos tekee töitä kirjallisuudelle.

Teen melkein kaikki työni hengenhädässä, teloituskomppanian edessä, viime hetkellä ja viimeisillä voimillani, yksin ja apua haluamatta.

Miksi se on niin?

Olenko vain riippuvainen siitä suuresta helpotuksesta, äkillisestä kohtalon kääntymisestä, kun jokin tuskallinen työ vastoin kaikkea inhimillistä todennäköisyyttä vihdoin valmistuukin?

Pelastusaddikti? Traaginen narsisti. Kusipää, jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi. Saada opetus!

Pahan kukkien suomennoksen valmistuminen, ilmestyminen ja suhteellinen menestys joitakin vuosia sitten oli minulle niin suuri eloonjäämiskokemus, että tunnen sen yhä peräti ruumiillisena ilona ja erityisenä armona. Kai minä sen saan sanoa?

Ehkä pitää olla taiteilija nauttiakseen taidevankilasta, tottunut yksinäiseen työhön, jonka palkka ei ole raha vaan aivan erityinen onnellisuus?

Monien alojen tieteilijät ovat kyllä siinä suhteessa samanlaisia kuin taiteilijat.

Intensiivisiä luomisen ilon hetkiä täällä toki rytmittää kouraiseva ikävä takaisin normaaliuteen.

Minulla on ikävä lapsiani ja vaimoani, heidän ääniään.

Toisaalta on huoli ensi viikosta, sähköpostista, joka varmasti tulvii. Lista tehtävistä asioista pitenee mielessäni. Niitä ei voi tehdä täällä. Tulvikoon, pidentyköön.

Täällä voi vain odottaa koputusta ovelle: aamiainen eli herätys, lounas, työ tai ulkoilu, päivällinen, puhelinaika, saunavuoro, iltapala. Koputuksia on päivän mittaan monta.

Kolmantena päivänä tunnen itseni jo konkariksi, pitkäaikaisvangiksi. Alan laitostua. Äänistä päätellen tänään taisi tulla uusia vankeja. Jos heitä tulee vastaan vessapolulla, ohitan heidät itsevarmana, nyökkäämättä.

En tänäänkään päässyt työpalvelun. Onko vankilan johto katsonut minut työhön kelpaamattomaksi?

Sen sijaan ulkoilin taas ja jatkoin muiden tekemiä tikku- ja käpyaskarteluja. Tapasin sentin pituisen vihreän mittarimadon.

Puhumattomuuden vaikutus ei ole niin suuri kuin kuvittelin. Ensimmäisenä päivänä, kun yhdessä vaiheessa satoi kaatamalla, tunsin spontaania tarvetta todeta jollekulle toiselle ihmiselle: kas, sataa kaatamalla.

Sellaiset yllykkeet ovat nyt poissa.

Pidän myös vankilan askeettisesta ruoasta. Itse asiassa ihanneajatukseni ruokailusta on kulhollinen mössöä ja nurkka, jossa mössön voi kauhoa suuhunsa nopeasti, muristen, jos tilanne vaatii.

Kävin eilenkin uimassa, kuin mikäkin suomalainen. Menen varmaan tänäänkin. Kahdesti järveen joka ilta!

Rutiinit ovat kaikki kaikessa.

Koira – täällä on kaunis kermanvaalea koira, en tiedä kenen – tuntee minut jo läpikotaisin. Se näyttää ikävystyneeltä nähdessään minut pihalla, jossa ei muutenkaan tapahdu mitään mielenkiintoista; kukaan ei tietääkseni ole yrittänyt paeta. Olen koiran mielestä juuri niin tylsä kuin jo maanantaina saattoi arvata.

Eilen istuimme ulkoilualueen penkillä pitkähkön tovin vierekkäin, kunnes se kyllästyi, sillä juttelin sille. (Säännöissä on kielletty vain toisille vangeille puhuminen.)

Olen tänään saanut vaikean tekstini valmiiksi jo ennen lounasta.

Se on ihana asia. Olen tyytyväinen. Olen onnellinen.

Tietysti on varauduttava tavalliseen: että se lakastuu ja murenee, kun katson sitä ”uusin silmin” eli palaan tajuihini.

Mutta toistaiseksi se on elossa, ja ihailen sitä. Lauseissani kiertää veri, ja olen niistä ylpeä.

Omatekemiä!

Hiljaisuudessa tietokoneeni näppäinten äänet ovat oudon nautinnollisia. Minun työni ääni.

Aloin kirjoittaa kirjoituskoneaikana, ja tämä sama ääni kuului neitsytkammaristani 1990-luvun alussa joka päivä, paljon kovempana mutta myös arempana, anteeksipyytelevänä ja silti niin omahyväisenä.

Nyt teen samaa luvan kanssa. Tämä on minun ammattini. Olen ollut onnekas.

–Antti Nylén

Olen toista vuorokautta taidevankilassa. Teen täällä työtäni.
2015

Vankilaselfie

Työtäni on päästä oman ahdistukseni kanssa aika ajoin hedelmälliseen neuvottelutulokseen.
Outo työ, todellakin. Harvallepa sellaisesta maksetaan.

On tiistai, iltapäivä, mutta taidevankilassa ei kuulu tietää, mitä kello on.

Rannekelloni on vartijoilla, ja poistin kellonajan näytön tietokoneestani.

Minulla on mukana myös tuollainen iPod, koska tähän bloggaukseen pitää saada kuva, ja siinä on ainoa omistamani digikamera. En osaa estää kellonaikaa näkymästä siinä, joten yritän olla koskematta koko laitteeseen. Välillä on kiusaus katsoa. Minusta on alkanut tuntua, että kellonaika on vaarallista, ei vain turhaa tietoa.

Sellissäni on kaksi ikkunaa, toinen edessäni pöydän takana, toinen sivulla. Katson ulos edessäni olevasta ikkunasta. Typerien puiden typerät oksat heiluvat typerästi.

Välillä aurinko valaisee kaiken. Sitten on taas pilvistä pitkään.

Lueskelin äsken Pentti Saarikosken Tanssiinkutsua, jonka tietystä syystä otin mukaani selliin. Ehkä sen tyyli tarttuu. En pidä sen tyylistä. Saarikoski itsessään on minulle läheisempi kuin ne muut modernistit.

Hyvin pieni, pitkulainen harmaa lintu, jonka nimeä en tiedä, käy nokkimassa kasveista jotain. Sen liikkeet, toisin kuin puiden, ovat energiset ja määrätietoiset.

Teen yhtä hankalaa tekstiä, jonka pitäisi ehdottomasti olla valmis kaksi viikkoa sitten.

Jos saan sen valmiiksi, alan tehdä toista yhtä vaikeaa, josta siitäkään ei voi käyttää sanaa kiireinen. Miksi kutsutaan tällaista ajat sitten kaikista määräajoistaan myöhästynyttä työtä? Kivireeksi, sovittamattomaksi synniksi? Vain saamattomuuden mahtava voima kykenee kantamaan sellaista läpi päivien ja vuosien.

Juuri sen – saamattomuuden – takia minut taidevankilaan tuomittiinkin.

Saamattomuus on erikoinen yhdistelmä pelkuruutta ja itsetuhoisuutta. Neuvottomana murehtiminen ja asioiden pitkittäminen on hidasta, hivuttavaa kärsimystä. Mutta kokemuksesta tiedän, että toimeen ryhtyminen tuottaa uusia, tuntemattomia ja vielä pelottavampia tuskia – joskin terveellisempiä, uutta luovia, elämää edistäviä. Tämä on saamattomuuden ydin, pelkuruus.

Usein valitsen mieluummin raastavan, kuolemankaltaisen mutta sentään tutun ahdistuksen. Sitä voi lievittää tekemällä jotain, mikä auttaa unohtamaan, kuten kotitöitä.

Pidän niistä, kunhan ne eivät vaadi ajattelua (ikävä kyllä ne aika usein vaativat). Ne ainakin ovat tarpeellisia, mikä on huojentavaa, kun kotitöistä erotuksena, varsinaisena työnä, on taide, jonka tarpeellisuutta paitsi arvioidaan koko ajan julkisesti, myös joutuu usein selittelemään erilaisille tahoille.

Taidevankilassa ei arvioida eikä selitellä. Täällä ei ole muita mahdollisuuksia kuin taide.

Se on vapauttava kokemus.

Täälläkin saa silti tehdä myös kotitöitä. Itse asiassa odotan, että pääsisin kohta työpalveluun. Eilen minulla oli ulkoilua. Leikin kepillä ja tutkin jäkälää läheltä.

Kepillä voi tökkiä maata ja sitä voi käyttää kävelyssä pienenä apuna.

Vangit ovat tehneet ulkoilualueen keskelle ajatuksettomia sommitelmia risuista, kävyistä ja muusta mitä maasta on löytynyt. Käsillä on oma tahto. Ne huolehtivat siitä, että saavat tekemistä, vaikka järjetöntäkin.

Eilen saunavuorollani kävin kylmässä järvessä uimassa, alasti.

Normaalioloissa en tietystikään tekisi mitään sellaista.

Antti Nylén

Työ vankilana
2014

"Työ vankilana". Kuvassa on yksinkertaisesti sisustettu huone.

Työ saattaa monen mielestä tuntua vankilalta ja toisille taas vankila on työtä. Taide nähdään vapauden alueena, ja taiteilijoita vapaus ahdistaa. Voisiko vankila auttaa taidetta tai taide vankilaa? Onko luova työläinen luovempi sellissä?
Pääsiäisviikonloppuna helsinkiläinen esitystaiteilijoiden kollektiivi Todellisuuden tutkimuskeskus kutsui kahdeksan esittävän taiteen ammattilaista Taidevankilaan, kehitteillä olevan askeettisen taiteilijaresidenssin ensimmäiselle kokeilujaksolle. Tämän vankilan tehtävänä ei ollut suojella maailmaa vangeilta vaan vankeja maailmalta. Vankila pyrki tarjoamaan olosuhteet, joissa he voisivat tehdä keskittyneesti ja häiriöttä omaa työtään.

Vankien työskentely tapahtui pääsääntöisesti yksin sellissä. Patjalla, pöydällä ja tuolilla varustettuun selliin sai viedä mukanaan ainoastaan välttämättömät työvälineet; pääsy nettiin evättiin ja puhelimet jätettiin vankilajakson alkaessa vartijoiden mökissä sijaitsevaan suljettuun huoneeseen. Eristyksen lisäksi vangit saattoivat pyytää vartijoilta kovennettuja rangaistuksia, mikäli olosuhteet eivät olleet työskentelyn kannalta tarpeeksi ankarat.

Vartijoiden ensisijaisena tehtävänä oli vankien työskentelyn mahdollistaminen. He huolehtivat turvallisuudesta, säännöistä ja aikatauluista sekä tekivät tarpeen mukaan myös muita käytännön töitä.

VARTIJAN LOKI 20/04/2014/A
Klo 7.30 Lähden kotoa vankilan toimistolle.
Klo 7.45 Tulostan vankilan säännöt ja muut vankien sisään kirjaamisessa tarvittavat dokumentit. Täytän vesikanisterit sellejä varten ja kannan patjoja huoltoautoon.
Klo 8.15 Lähden ajamaan kohti vankilaa.
Klo 9.00 Saavun vankilalle. Myös vankien kuljettaja saapuu paikalle. Tyhjennämme sellit tarpeettomista esineistä.
Klo 10.00 Vankien kuljettaja lähtee hakemaan tänään saapuvia vankeja. Siivoan sellit, tarkistan niiden varustelun ja numeroinnin. Tänään saapuvien vankien selleissä on kussakin pöytä, tuoli, patja, vesikanisteri sekä muki. Järjestän keittiön sekä valvomon.
Klo 11.30 Tutustun tänään saapuvien vankien tuomioihin sekä muihin tarvittaviin dokumentteihin. Odotan kuljetusta saapuvaksi.
Klo 11.45 Vankikuljetus saapuu. Otan vahtikoiran kiinni ja avaan vankilan portin. Koira haistelee vangit. Otan vangit vastaan ja esittelen heille vankilan alueen. Kirjaan vangit sisään valvomossa, kerään henkilökohtaisen omaisuuden lukuun ottamatta esineitä, joihin tuomioistuin on myöntänyt luvan. Selitän vankilan säännöt sekä päivärytmin. Aikataulutan ulkoilu-, työpalvelu- ja saunavuorot. Päästän vangit ulkoilemaan vankilan pihalle hetkeksi.
Klo 12.30 Ohjaan vangit selleihinsä.

VANGIN PÄIVÄKIRJA, ote 1
Asetun taloksi selliin. Laitan patjan lattialle ja petaan sängyn; pellavainen tyynyliina luo hetkellisen turvallisuuden tunteen. Asettelen muistikirjat ja mustat tussit ikkunan ääressä olevalle pöydälle ja vähät henkilökohtaiset tavarani hyllylle. Tässä on kaikki tarvittava, ja samanaikaisesti ei juuri mitään.

Päiväjärjestys muistuttaa minkä tahansa laitoksen tai sitoutuneen yhteisön itselleen luomaa rakennetta. On yksityistä ja yhteisön eteen tehtävää työtä, yhteisiä rituaaleja ja päivittäisiä toimia. Turha tai näön vuoksi tehty työ on kuitenkin karsittu minimiin: kaikki työ on joko välittömästi selviytymiseen liittyvää (ruoanlaitto, halkojen hakkuu, veden kanto) tai puhtaan sisällöllistä (taide). Työni ei katoa rakenteisiin, eikä minun tarvitse esittää tekeväni työtä säilyttääkseni asemani tai saadakseni työstä korvausta.

Tavallisesti teen työtä vastatakseni itseni tai jonkun muun määrittelemään tarpeeseen ja kiinnittyäkseni tarpeen kautta maailmaan. Teen työtä, jotta olisi(n) jotain. Mitä enemmän työtä teen, sitä enemmän työtä saan tehtäväkseni, ja sitä itsestään selvemmiksi työn oikeutus ja arvo muuttuvat: työnteko alkaa näyttää itsessään tärkeältä ja tarpeelliselta. Täällä kaikki itsestäänselvyys katoaa. Mitä työ on, jos sitä ei näe kukaan, tai jos siitä ei jää mitään todisteita? Miksi ylipäätään teen työtä? Jos en tee, lakkaanko olemasta?

On kulunut arviolta vartti, ja nyt jo pissattaa. En voi kuitenkaan lähteä vielä ulos, se tuntuisi huijaukselta tai paolta. Olen oma vankilani.

VARTIJAN LOKI 20/04/2014/B
Klo 13.00 Tarkistan kiinteistöhuollon tilanteen ja määrittelen työpalvelutarpeen. Auto lähtee takaisin Helsinkiin.
Klo 14.00 Päästän vangin nro 1 työpalveluun. Vanki nro 1 pilkkoo puita lämmitystä varten. Huolehdin hiukan siitä, onko turvallista antaa vangin käyttöön kirves. Mietin, voiko hän vahingoittaa itseään. Päädyn luottamaan häneen, mutta muistutan kirveen terävyydestä.
Klo 14.20 Tarkistan, että vanki nro 1 suorittaa edelleen työpalvelua.
Klo 14.35 Vankilan koira haukkuu. Tarkistan tilanteen ja totean, että kaikki on kunnossa.
Klo 15.00 Ohjaan vangin nro 1 takaisin selliinsä. Hän sanoo, että kirves kuitenkin lipsahti jalkaan, mutta mitään ei sattunut. Päästän vangin nro 2 työpalveluun. Vanki nro 2 täyttää saunan vesisäiliöt ja kuljettaa vangin nro 1 pilkkomat puut alas saunalle. Pohdin vastuutani ja sitä, mihin saakka se ulottuu. Missä määrin vangit ovat vastuussa itsestään täysivaltaisina yksilöinä ja missä määrin eivät? Pitääkö minun huolehtia heidän turvallisuudestaan enemmän kuin terveiden aikuisten yleensä? Jos jotain ikävää sattuu, onko se minun syyni?
Klo 15.45 Vanki nro 2 on saanut työpalvelutehtävänsä valmiiksi. Ohjaan hänet käyttämään loppuajan pihan haravointiin oman esteettisen silmänsä mukaan.
Klo 16.00 Ohjaan vangin nro 2 takaisin selliinsä. Alan valmistaa päivällistä. Pilkon perunoita, lanttuja sekä porkkanoita ja keitän ne isossa kattilassa linssien kanssa. Mietin ruokamäärää, ravintosisältöä ja makua.
Klo 16.45 Katan ruokalan pöydän.
Klo 17.00 Kutsun vangit ruokailemaan. Valvon ruokailua.
Klo 17.45 Syön itse. Tiskaan astiat ja siivoan keittiön sekä ruokalan.

VANGIN PÄIVÄKIRJA, ote 2
Sellissä ei ole kelloa enkä siis voi seurata ajan kulumista, sen mittaa vartija. Aluksi mieleni pyrkii silkasta tottumuksesta arvioimaan aikaa ja siinä tehtyä työtä: on tuotettava vähintään yksi uusi ajatus tunnissa, tai edes päivässä. Pian opin kuitenkin päästämään tästä tarpeesta irti. En enää yritä saada mitään aikaan vaan luotan siihen, että työ tapahtuu itsekseen.

Vankilan rakenne perustuu hallinnan ja vallan ulkoistamiseen: annan vartijoiden hallita kehoani ja aikaani, jotta minun ei tarvitsisi tehdä sitä itse. Vanki on tietyssä mielessä lapsi, joka ei osaa tai halua hallita itse itseään – kouluttamaton ja koulimaton ihminen, joka ei ole sisäistänyt hallinnan mekaniikkaa ja tarkoitusta. Vankila edustaa vangille vanhempaa, joka asettaa lapselleen rajat ja suojelee tätä itseltään.

Kun minuun kohdistuva valta ulkoistetaan, voin vapautua näkymättömästä vallankäytöstä, jota jatkuvasti harjoitan itseäni kohtaan. Samalla vankila vapauttaa minut työhön liittyvistä oletuksista, pakotteista ja velvollisuuksista sekä niiden mukana tulevista syyllisyyden, pelon ja riittämättömyyden tunteista. Itsen rankaisu ei ole tarpeen, kun sen tekee joku muu.

Taidevankilassa ulkoistetun hallinnan ja valvonnan alue rajoittuu pihapiiriin ja muihin yhteisesti jaettuihin tiloihin. Selli on omaa yksityistä tilaani, jossa kukaan ei vahdi sitä, mitä teen ja ketä palvelen. Täällä asuu ainakin teoreettinen mahdollisuus määritellä työ täysin uudestaan: voin kutsua mitä tahansa työksi tai olla kutsumatta. Kaikki on työtä, ja mikään ei ole työtä.

VARTIJAN LOKI 20/04/2014/C
Klo 19.00 Alan lämmittää saunaa. Vesipata ei syty helposti ja savuttaa aluksi sisään. Tuuletan saunaa ja pesuhuonetta.
Klo 19.25 Tarkistan saunan ja lisään puita pesään.
Klo 19.50 Tarkistan saunan ja lisään puita pesään.
Klo 20.00 Päästän vangin nro 2 sellistään ja ohjaan hänet saunaan.
Klo 20.50 Ilmoitan vangille nro 2 että hänen täytyy palata selliinsä kymmenen minuutin kuluessa.
Klo 20.55 Vanki nro 2 palaa selliinsä. Tarkistan saunan. Vesipadalla alla kytee edelleen tuli ja kiehuva vesi höyrystää pesuhuoneen. Sammutan tulen ja tuuletan pesuhuonetta. Lisään puita saunan pesään.
Klo 21.05 Päästän vangin nro 1 sellistään ja ohjaan hänet saunaan. Istun valvomon kuistilla ja mietin, miksi minun pitää palvella vankeja, vaikka he ovat tehneet väärin. Ajattelevatko kaikki vanginvartijat näin? Vangit tuntuvat etuoikeutetuilta ja vapailta vastuusta. Silti he yrittävät ylittää reviirinsä rajoja. Miksen vain tyydy osaani? Mikseivät he vain tyydy osaansa? Kuinka hemmoteltuja oikein olemme? Onko väärin leikkiä vankilaa näin kevyesti? Kunnioitammeko tarpeeksi niitä, jotka on oikeasti vangittu tai jotka heitä vartioivat? Samaan aikaan koko vankilajärjestelmä tuntuu jotenkin sairaalta. Tajuan, että olen väsynyt. Kontaktini muihin ihmisiin on typistynyt kellonajan ilmoittamiseen. Lasken, että työpäiväni on kestänyt jo 14 tuntia.
Klo 21.40 Valmistan iltapalaa eli keitän teetä ja katan ruokalan pöydän.
Klo 21.55. Ilmoitan vangille nro 1 että hänen täytyy palata selliinsä tai ruokalaan kymmenen minuutin kuluessa.
Klo 22.00 Päästän vangin nro 2 iltapalalle ruokalaan. Valvon iltapalaa ja päivitän samalla vankilan nettisivuja.
Klo 22.30 Lisään puita saunan pesään.
Klo 22.50 Tiskaan ja siistin keittiön sekä ruokalan.

Taidevankila_vartija

VANGIN PÄIVÄKIRJA, ote 3
Vankilassa olen yksin: inhimilliset kontaktini rajoittuvat vartijaan sekä ruokailun aikana tavattaviin kohtalotovereihin. Myös muut ärsykkeet ja halun kohteet on karsittu minimiin: ainoa tiedon lähde on ruokalassa vankien kesken ääneen lukemamme Foucault’n Tarkkailla ja rangaista vuodelta 1975.

Ulkoisten kiinnittymisen kohteiden vähetessä haluni ja huomioni kääntyvät väistämättä sisäänpäin, kohti omia ydintarpeitani ja tyydytyksen lähteitäni. Automatisoituneista ja ehdollistuneista eleistä on yllättävänkin helppoa päästä irti: lakkaan nopeasti tavoittelemastani puhelinta taskustani ja etsimästä silmilläni näytölle ilmestyviä, jatkuvasti päivittyviä todisteita siitä, että minä ja maailma olemme yhä olemassa. Alan kuulla selkeämmin paitsi omat ajatukseni myös niiden takana piilevät ei-kielelliset maailmat: kirkkaat kuvat ja tunteet, jotka kumpuavat kulttuurin ja median tuottaman kuvaston sijaan jostakin syvemmältä.

Ajan kuluessa haluni ja valmiuteni luopua kasvavat entisestään: haluan luovuttaa myös muistiinpanovälineeni vartijalle ja turvautua pelkästään sisäiseen tietooni. Tyhjyydessä istuessani mietin, miten voisin muuttaa omaa elämääni enemmän vankilan kaltaiseksi.

VARTIJAN LOKI 20/04/2014/D
Klo 23.00 Menen saunaan.
Klo 23.50 Kertaan seuraavan päivän ohjelman. Asetan herätyksen kello seitsemäksi.
Klo 24.00 Menen nukkumaan.

Saara Hannula / vanki
Tuomas Laitinen / vartija
Artikkeli on julkaistu alunperin Tuli & Savu -lehdessä nro 77-78