Mahdottoman esityksen residenssiohjelman taiteilijat olivat vuonna 2021 Emelie Zilliacus ja Martin Paul. Heidän esityksensä Exhibit, sai ensi-iltansa ANTI-festivaaleilla Kuopiossa 15.9.2021.
Taustaa
Päätimme hakea todellisuuden tutkimuskeskuksen mahdottoman esityksen residenssiin keväällä 2021 sellaisella konseptilla, jota todella pidimme mahdottomana. Ideana oli hakea residenssiin paljastamatta esityksen sisältöä. Se todella tuntui mahdottomalta. Tässä ajassa, tässä iässä, jossa kaikkea – jopa taidetta – yhä enemmän ahdetaan kapitalismille ja uusliberalismille ideaaleihin muotoihin. Jatkuva tarve brändätä itsensä luovaksi ja itsenäiseksi taiteilijaksi synnyttää yhtä lailla paineita kuin vaatimukset oman luovuutensa “pitchaamisesta”.
Tehdäkseen taidetta freelance-taiteilijana, tarvitsee rahoitusta (ainakin Suomessa). Tätä voi saada hakemalla apurahoja, residenssejä tai muita rahoitusmuotoja, tai myymällä taidettaan suoraan jollekin, joka on siitä halukas maksamaan, kuten esimerkiksi festivaaleille. Mitä tahansa näistä muodoista tavoitellaan, yksi asia pysyy samana. Sinun on myytävä ja pitchattava konseptisi.
Miksi juuri sinun taiteellinen työsi ansaitsee rahoituksen? Kuinka se on linjassa rahoittajien tavoitteisiin ja ohjeistuksiin? Miten taiteesi edistää yhteiskuntaa? Mitkä ovat tavoitteesi? Kuinka saavutat ne? Kuinka arvioit tuloksiasi? Tämä tendenssi puskee taiteen kapitalismin tilaan. Mikä on taiteen arvo ja miksi meidän pitäisi rahoittaa sitä? Miten siitä on hyötyä? Taiteesta on tullut sijoitus.
Mutta. Et voi sijoittaa asiaan, jonka tuloksia ei pystytä mittaamaan. Kuinka voisimme tietää, millaisia vaikutuksia yhdellä teoksella on yhteiskuntaan? Onko se meidän taiteilijoiden vastuulla määrittää ja laskelmoida? Näiden kysymysten myötä saimme idean hakea residenssiin, ilman että yritimme myydä esitystä, jonka halusimme tehdä. Jos Todellisuuden Tutkimuskeskus haluaisi meidän tekevän esityksen ANTI-festivaalille, olisi heidän tehtävä päätös sokeasti. Tässä vaiheessa hakemuksemme oli ennemminkin kannanotto ja utooppinen isku pimeään, kuin todellinen mahdollisuus saada esityksemme tuotettua. Emme uskoneet että se toimisi mitenkään. Ja ehkä jollain tasolla emme edes halunneet sen toimivan. Sillä se oli tarkoitettu mahdottomaksi. Tarkoituksena oli todistaa, että taiteelle ei voi saada rahoitusta tällä tavoin. Se on mahdoton ajatus. Ja sitten hakemuksemme hyväksyttiin.
Esityksen salassa pitämisestä
HAASTEET
Huomasimme haasteita heti produktion alkaessa. Halusimme pitää kiinni hakemuksemme kannanotosta, joten päätimme pitää esityksen sisällön salaisena koko prosessin ajan. Tämä ei ollut helppoa, eikä aina edes kovin kannattavaa. Päätös esityksen salaamisesta Todellisuuden tutkimuskeskukselta ja ANTI-festivaalilta johti siihen, että emme aina pystyneet tekemään yhteistyötä tuotantotiimien kanssa, jotka olivat siellä nimenomaan auttamassa meitä. Salailu teki myös esityksen markkinoinnista haastavaa, sillä meidän oli vaikeaa antaa tuotantotiimille tarpeeksi materiaalia. Lisäksi jouduimme pohtimaan, mitä sisältöä olisi hyvä paljastaa, ja mitä taas kannattaisi salata.
Esityksen salassa pitämisestä tuli pian melko pitkäveteistä ja se alkoi viedä paljon energiaa, jota oltaisiin voitu hyödyntää taiteellisessa työskentelyssä. Salailu alkoi viemään energiaa hieman samaan tapaan kuin kaikki ne byrokraattiset vaatimukset, joita yritimme esityksellä haastaa. Prosessista tuli siten hyvin yksinäistä, koska oli haastavaa saada apua paljastamatta esitystä, joten jouduimme tekemään suurimman osan työstä yksin. Tämä oli myöskin työtapa, mitä vastaan halusimme työskennellä, koska koemme että työn individualisointi on uusliberaalin yhteiskunnan tulosta.
Vapaus tehdä mitä vain, oli meille välillä hieman hämmentävää. Oli helpottavaa, että ei tarvinnut selitellä mitään kenellekään, mutta samaan aikaan meillä ei myöskään ollut mitään mihin tarttua. Ei teemaa, ei tekstiä, ei lupauksia joihin voisimme jotenkin tukeutua prosessin aikana. Voiko luovuutta syntyä ilman rajoitteita? Meistä usein tuntui siltä, että vapaus jonka olimme itsellemme neuvotelleet, ei tehnyt oloamme vapaaksi, vaan yksinäiseksi. Luova prosessi on kuitenkin meidän mielestämme paras, kun sen voi jakaa ja tehdä kollektiivisesti.
Toinen haaste johon törmäsimme, oli ajanhallinta. Koska emme voineet ottaa esitykseen tarvittavaa etäisyyttä, jotta olisimme saaneet sille ulkopuolisen katseen, oli todella haastavaa arvioida, kuinka hankalaa esitys olisi esittää. Tämä ilmeni lopulta niin, että festivaalin koittaessa huomasimme, että olimme varanneet hieman liian pienen esitystilan. Sen johdosta meidän täytyi järjestää useampia esityksiä, jotta tavoitimme mahdollisimman paljon yleisöä. Päädyimme lopulta tekemään yhdeksän esitystä neljän päivän aikana, mikä oli todella raskasta.
Yhdeksi haasteeksi muodostui myös esityksen tulevaisuuden rakentaminen. Kuinka myymme tätä konseptia tulevaisuudessa? Olemme taas lähtöruudussa, mitä tulee esityksen tulevaisuuteen. Festivaalien tai muiden mahdollisten esityspaikkojen täytyisi jälleen valita meidät pelkän salaisen konseptin perusteella. Törmäsimme tähän haasteeseen jo esitysten pyöriessä ANTI-festivaaleilla, kun eräs festivaali kuraattori pyysi meitä lähettämään esityksen tallenteen heille. Tämä johti siihen, että jouduimme arvioimaan esityksen koskemattomuutta suhteessa omaan tulevaisuuteemme taiteilijoina.
HYÖDYT
Tekemällä esityksen salassa, meidän oli mahdollista luoda yleisölle erilaiset odotukset suhteessa siihen, että yleisö olisi markkinointimateriaalien myötä saanut esityksen sisällöstä tietoa etukäteen. Odotukset olivat ehkä normaalia suurempia, mysteerisempiä, ja jopa hieman ahdistuneita?
Kun loimme esityksen sisältöä, mietimme paljon yleisön (ja tietenkin myös tuotantotiimin) odotuksia, ja sitä halusimmeko täyttää kuvittelemamme odotukset jollain tavalla. Kuvittelimme, että ihmiset odottivat jotain suurta, hullua, ylilyötyä ja provokatiivista performanssi teosta – jotain mikä oli salailun arvoista. Teimme selkeän päätöksen siitä, että halusimme taklata nämä odotukset (mitkä paljastuivat kävijäkyselyn myötä oikeiksi) melko alkuvaiheessa prosessia. Emme voi valitettavasti kertoa paljoa enempää paljastamatta esityksen sisältöä. Se mitä voimme paljastaa on, että halusimme esityksen jotenkin reflektoivan samaa aihetta, jota kritisoimme (uusliberalismi ja kapitalismi taiteen tekemisessä), mitä ikinä se meille siinä vaiheessa tarkoittikaan.
Koska kukaan ei tiennyt esityksestä mitään etukäteen, se ei käytännössä jättänyt tilaa minkäänlaisille odotuksille. Mutta todellisuudessa se antoi tilaa loputtomille odotuksille ja spekulaatioille. Tämä loi lavalle todella erityisen hetken, mitä haluamme arvostaa myös tulevaisuudessa. Kehoistamme tuli yleisölle pintoja, joihin he pystyivät heijastamaan jokaisen odotuksensa. Halusimme luoda tilan, jossa yleisö tunsi itsensä erityiseksi, jossa salamyhkäisyys otettiin vakavasti, ja jossa tunsimme olomme niin vapaaksi, että voisimme tehdä lavalla mitä vain. Tämä tila oli meille esityksen ydin.
Tämän vuoksi esitykset olivat todella hauskoja ja palkitsevia. Saimme vihdoin paljastaa salaisuuden, jakaa ajatuksemme ja kollektiivisesti taklata dilemmat, jotka nostimme esiin. Mutta meille jäi jonkinlainen tyhjyyden tunne. Pohdimme mitä tämän salailun tuotos tarkoitti yleisölle. Onnistuimmeko luomaan tunteen jaetusta tilasta/hetkestä? Miten käsitellä jotain mikä täytyy pitää salassa? Miten sisäistää esitys täysin yksin, ilman että saat jakaa kokemusta kenenkään kanssa?
Jotain pientä kapitalismista ja markkinoinnista
Koska emme voineet markkinoida esityksemme sisältöä, markkinoimme sen sijaan salaisuutta. Salaisuudesta itsestään tuli brändi, mikä tietenkin kiistää alkuperäisen teorian konseptin takaa. Tämä mainittiin myös katsojapalautteessa, jonka saimme yleisöltä. Halusimme kommentoida sitä, kuinka emme voi kritisoida kapitalismia kapitalismin ulkopuolelta, koska olemme niin riippuvaisia systeemistä, joka ylläpitää itseään kapitalismin keinoin. Esityksemme oli edelleen osa tätä systeemiä ja sitä täytyi jollain tavalla markkinoida ja brändätä.
Uskomme myös, että sillä on suuri merkitys, kuka salaisen esityksen tekee. Olemme kumpikin uramme alkutaipaleella, minkä vuoksi esityksemme oli entistä salaisempi (tai ei ainakaan niin tunnettu), sillä emme ole (vielä) tunnettuja taiteilijoita, joilla olisi tietynlainen markkinoitava tyyli tai aikaisempia esityksiä, joita yleisö olisi voinut nähdä ennen salaista esitystä.
Todellisuuden tutkimuskeskus ja ANTI-festivaali ottivat myös mielestämme suuremman riskin valitessaan meidät, kuin jonkun tunnetun ja vanhemman taiteilijan samalla idealla. Jos kuuluisa taiteilija tekisi salaisen esityksen, se keräisi luultavasti enemmän huomiota, mutta tekeekö se salaisuudesta suuremman ja esityksen idean menestyneemmäksi? Vai romahduttaako se taiteen myytävyyttä kohtaan suunnatun kritiikin ja muuttaa sen entistä kaupallisemmaksi brändiksi? Mitä se olisi esimerkiksi merkinnyt, jos esitys olisi jokun ANTI live art prize -palkinnon ehdokaslistalta löytyneen taiteilijan tekemä?
Kysymme itseltämme myös, kuinka pitkälle olisimme voineet viedä konseptin, salaisuuden. Olisiko se voinut olla täysin salainen esitys? Kukaan ei olisi tiennyt kuka esityksen tekee (ei edes festivaali tai kaikki Todellisuuden Tutkimuskeskukselta), siihen ei olisi liitetty yhtään tekstiä tai kuvia, ja harjoitus- ja esitystilat olisivat olleet täysin suljetut. Haluaisiko kukaan tulla katsomaan sellaista esitystä?
Salaisuus vuosi harjoitusvaiheessa jossain määrin ulos, johtuen joistain tekijöistä, joita emme voineet sivuuttaa. Tunsimme tarvetta kutsua joitakin ulkopuolisia silmiä katsomaan esitystä ja antamaan meille palautetta. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tuottaja tiesi melko paljon, johtuen käytännöllisistä ja logistisista syistä. Joitain asioita oli myös liian haastavaa pitää salassa.
Lopuksi
Loppujen lopuksi tämä esitys jätti meille paljon kysymyksiä. Mitä salailu luo kun kontekstina on taide? Millaisia kokemuksia ja hetkiä se synnyttää? Kuinka se vaikuttaa meihin esiintyjinä? Kuinka navigoida ammatissa, joka on rakennettu tällaisten rakenteiden päälle? Kuinka kritisoida kapitalistisia ja uusliberalistisia aatteita, samalla kun olemme syvällä niiden sisällä? Voimmeko myydä tätä esitystä ja samaan aikaan puolustaa sen tarkoitusta? Ja voimmeko ikinä kritisoida rakenteita, jotka antavat kritiikillemme äänen?
“On helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin tuho.”
– Mark Fischer (Capitalist Realism, 2009)
Esitys
- ANTI-festivaalilla Kuopiossa
- 15.-19.9.2021
- Konsepti: Emelie Zilliacus ja Martin Paul
- Esiintyjät: Emelie Zilliacus ja Martin Paul
- Katsojamäärä: 89
Tuotanto
- Anna Suoninen, Iiris Tuisku, Todellisuuden tutkimuskeskus
- Suvi Koivisto, ANTI-festivaali
The production of the Residency Program for Impossible Performance in 2021 was Exhibit by Emelie Zilliacus and Martin Paul. It was premiered at ANTI Festival, Kuopio, on 15th of September 2021.
Background
In the spring of 2021 we decided to apply for Reality Research Center’s Impossible Performance residency with a concept that we thought was really impossible. The idea was to apply for the residency without revealing the performance itself. This, we thought, was truly something impossible in this day and age when everything – even art – is being more and more fitted into a mold of capitalistic and neoliberal ideals. The pressure to brand yourself as an independent creative increases constantly and the demand of “pitching” your creations is quite palpable.
In order to make art (at least in Finland) nowadays, in the position of a freelancing artist, you need funding. This can be achieved either through applying for grants, residencies or other forms of funding, or through selling your artwork directly to someone willing to pay for it, for instance a festival. Whichever way you choose to fund your artistry one thing is constant: you will have to motivate and pitch your concept.
Why should your artwork get funding? How does it align with the guidelines and goals of the financers? How does your artwork help foster society? What are your goals? How will you achieve them? How will you evaluate your results? This tendency pushes art into a space of capitalistic ideals. What is art worth and why should we fund it? What good does it do? Art has become an investment.
But. You cannot invest in something that gives no measurable outcome. How should we know the effects one independent artwork has on society? And is it our responsibility as artists to assess and calculate this? These questions led us to the idea of applying for the residency without trying to make a case for the performance we wanted to make. If the Reality Research Center wanted us to make a performance for the ANTI-festival, they had to make that decision blindly. At this point in time our application was more of a statement and a utopian stab in the dark than an actual real shot at getting our performance produced. We did not think this would work. And at some level we maybe didn’t want it to work. Because it was meant to be impossible. The point was to prove that you cannot get funding for art in this manner. It is an impossible idea. And then our application got approved…
Keeping the performance secret
CHALLENGES
When production started we were immediately faced with challenges. Because we wanted to uphold the statement we wanted to make with our application we decided to continue to keep the actual performance a secret throughout the whole process. This was not an easy thing to do, and arguably not at all times beneficial. The decision to keep the performance asecret from Reality Research Center and ANTI-festival meant that we could not always collaborate with the production-teams that were there to help us. This secret-keeping also meant a challenge for the marketing of the performance. It was hard to give the production-team enough material to market and the marketing became a question of what to reveal/ what not to reveal.
Keeping the performance secret soon became quite tedious and required a lot of energy that could otherwise have been put into creative work (quite in the same manner that the bureaucratic demands we were trying to challenge would have required a lot of energy). The process therefore became very lonely, it was hard to get help without revealing the performance and this meant we had to do most of the work alone. This was something that we had wanted to work against since we thought that this sort of individualization of work is a result of a neoliberal society.
The freedom of doing whatever we wanted was sometimes quite confusing for us. It was a relief to not have to explain anything to anyone but at the same time we did not have anything to grasp on, no theme, no text, no promises that we could somehow rely on during the creative process. If there are no limitations, can there be creativeness? We often felt that the freedom we had negotiated for ourselves did not make us free at all, only lonely. A creative process is, after all, according to us, best when shared and made collectively.
Another challenge we met was time management. Since we couldn’t take the proper distance to our performance to get an outside view of the whole thing it was extremely hard to evaluate how hard the performance would be to perform. This meant that when the festival came along we had booked a space that was perhaps a bit too small for the performance, which also meant that we needed to have more shows in order to reach as wide of an audience as possible. This meant that we ended up doing 9 shows over the course of 4 days, something that was extremely heavy.
Another challenge comes in the form of trying to build a future for this performance. How do we sell this concept further? We are back at square one when it comes to putting up shows in the future. This once again means that potential festivals or venues where the performance could play have to pick us solely based on the concept of secrecy. We faced this already during the performances at ANTI-festival when we got a request from a curator of a festival to send them a recording of the performance. This led to us having to evaluate the integrity of the performance against our own futures as artists.
BENEFITS
By making a performance in secret we were able to create a different kind of expectation in the audience, as supposed to if the audience would have read and seen marketing material of the performance’s content beforehand. Maybe a bigger, more mysterious, even a bit anxious expectation?
During the process of creating the content for the performance we were thinking a lot about the expectations in the audience (and of course in the production-teams) and if we wanted to somehow meet the expectations that we imagined they had. We imagined that people were expecting great, crazy, over-the-top, spectacular and provoking performance art – something that was “worth” keeping secret. We made a distinct decision on how we wanted to tackle these imagined expectations (that were, according to some audience members’ answers in a feedback-poll, proven to be true) quite early in the process. Unfortunately we can’t tell much more without revealing the content of the performance itself. What we can say is that we wanted the content to somehow reflect what we were criticizing (neoliberalism and capitalism in artmaking), whatever that meant for us then.
Because no-one knew anything about the performance beforehand, in theory there was no space for expectations. But in reality it gave an opportunity for endless expectations and speculation. This created a very special moment on stage that we also want to cherish in the future. Our bodies became a surface for the audience to reflect every possible expectation on. We wanted to create a space where the audience felt that they were special, where the secreasy was taken seriously and where we would feel free to do whatever on stage. This space was, for us, the core of the performance.
Therefore having shows was really fun and rewarding. We felt that we could finally reveal the secret, share our thoughts and collectively tackle the dilemmas that we took to the table. But we were left with a sort of feeling of emptiness. We wonder what the result of this secrecy means for our audience. Did we succeed in creating a feeling of a shared space/moment? And how do you process something you have to keep secret? How do you digest a performance completely on your own if you can’t share the memory of the experience with anyone?
A little something about kapitalism and marketing
Because we could not market the content of the performance, we instead started to market the secret. The secret became a brand in itself which of course contradicts the original theory behind the concept. This was also commented on in the feedback we got from the audience. We wanted to comment on how we cannot critique capitalism from outside capitalism because we are so dependent on the system that is upheld through it’s means. Our performance was still a part of this system and had to be marketed and branded somehow.
We also think that there is a big difference in who makes a secret performance. We are both in the very beginning of our careers and therefore our secret performance is more secret (or at the very least more unknown), because we are not (yet) known artists with a “marketable” style or previous works that the audience might have seen before the secret performance.
We think that it was also a bigger risk for Reality Research Center and ANTI to choose us than it would have been to choose a known, older artist with the same idea. If a famous artist would do a secret performance it would probably draw more attention, but does that make the secret bigger and the idea of the performance more successful? Or does the critique of making art sellable collapse and become an even bigger commodified brand? What would it for instance mean if this performance would have been made by one of the artists on the ANTI Live Art Prize shortlist?
We also ask ourselves how far we could have gone with the concept, the secret. Could it have been a TOTALLY secret performance? No one would have known who was going to make the performance (not even the festival or everybody at Reality Research Center), there would not have been any texts or pictures and the rehearsal space and the performance space would have been totally sealed. Would anyone want to come and see that performance?
The secret did leak out, to some extent, during the rehearsals due to some factors we could not sidestep. We felt the need to invite “outside eyes” to see our performance and give us feedback. The producer for Reality Research Center knew quite a lot, because of practicalities and logistics and some things were just too hard to keep secret.
Ending statement
In the end this performance has left us with a lot of questions. What does secrecy create in the context of art? What experiences and what kind of moments does it give birth to? How does it affect us as performers? How do we navigate this profession in the structures that it is built upon? How do we critize capitalist and neoliberalist ideologies and values while we are in them? Can we sell this performance and at the same time defend its purpose? And can we ever criticize the very structures that give our critique a voice?
“It’s easier to imagine the end of the world than the end of capitalism”
– Mark Fischer (Capitalist Realism, 2009)
Performance
- Sept 15 – Sept 19, 2021.
- Concept: Emelie Zilliacus and Martin Paul
- Performers: Emelie Zilliacus and Martin Paul
- Number of spectators: 89
Production
- Anna Suoninen, Iiris Tuisku, Reality Research Center
- Suvi Koivisto, ANTI Festival
