Minäksi tunturissa

Kuvassa lukee Vaeltaja. Siinä näkyy erämaa-maisema, jonka oikeassa laidassa on istuva ihminen retkeilyasussa ja vasemmasssa laidassa valkoinen poron kallo.

Käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija Johanna Matruka Hammarbergin omakohtainen raportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukselta. Hammarbergin muistelma esityskokemuksesta on mukaansa tempaava matkakertomus, joka kuvaa sekä vaelluksen ulkoisia haasteita että sisäistä taivalta, jossa hän joutuu voittamaan epäonnistumisen tunteensa löytääkseen jotakin sellaista, mitä hän ei matkalle lähtiessään osannut kuvitella löytävänsä tai kaipaavansa. Matkakertomuksen päätteeksi kirjoittaja arvioi rituaaliesitystä taideteoksena ja esteettisenä kokemuksena.

Teksti: Johanna Matruka Hammarberg

Osallistuin 17.-25.6.19 Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukseen Pallas-Yllästunturin maastossa. Esitys oli yhdeksän päivän soolovaellus kartan ja kompassin kanssa, kansallispuiston päävaellusreitistön ulkopuolella. Kulkemisen lisäksi esityksen keskeinen sisältö ja tarkoitus oli henkilökohtaisen rituaalin suunnittelu, valmistelu ja toteutus. Matkanteko ja rituaalin vaiheet ohjeistettiin päivittäin avattavien kirjeiden avulla.

Rituaaliesityksen taiteellisesta suunnittelusta vastasivat Hannele Kirjavainen, Jani-Petteri Olkkonen, Jussi Salminen ja Eero-Tapio Vuori. Esityksen käytännön järjestelyistä vastaisi Lapin Luontoelämyksen Raija ”Raiski” Palosaari.

Esinäytös

Ennen matkaa hermoilin siitä, kuinka pärjäisin yhdeksän päivää jänkällä yksin. Olin huolestunut rinkkani painosta ja siitä, että riittävätkö sapuskat. Pelkäsin, että kolmantena päivänä hyönteiset muuttuisivat koiran kokoisiksi. Kirjoittelin Facebookiin statuspäivityksiä rinkkani pakkaamisesta ja olin iloinen, kun sain sitä kautta henkistä tukea. Totuus oli, että edellisestä pitkästä vaelluksestani oli kulunut jo kymmenen vuotta. Lisäksi en ole tottunut olemaan yksin. Olin siis taas lähdössä soitellen sotaan…

Toisaalta, tuskin mä nyt vielä tällä reissulla kuolen, ajattelin itseäni rohkaistakseni. Hyvät varusteet mukaan vain, ja ehdottomasti kumisaappaat. Suomessahan ei kannata retkeillä muissa kuin vaelluskumppareissa… Vaikka ehkä kuitenkin… kuolemisenkin optio oli otettava huomioon! Jos lähtee tällaiselle reissulle, reissusta ei välttämättä palaa.

Niin tai näin, saavuin Leville hyvissä ajoin mutta huonosti yöjunassa nukutun yön jälkeen, valmiiksi hyvin ritualistisessa mielentilassa. Ennen esityksen alkamista yritin soittaa jäähyväispuhelua kotiin. En tavoittanut ketään. Se tuntui kohtalonomaiselta.

Lähtö

Esitys alkaa lounaalla muiden osallistujien ja Raiskin kanssa. Raiski jakaa turvaohjeita (minulle jää mieleen vain ”joka ilta täytyy lähettää tekstiviesti ja kertoa, että kaikki on ok” sekä ”terveen järjen käyttö on suotavaa”). Kukin osallistuja saa itselleen kustomoidun kartan sekä pakastepussin, jossa on kaksi Nokian vanhaa kännykkää. Minun karttaani on merkitty ne paikat, joissa minun tulisi leiriytyä seuraavina päivinä. Reitin saisin päätellä itse.

Nokian puhelimet eivät hirveästi herätä luottamustani, vaikka tajuankin, että niihin on päädytty punnitusta syystä, akkujen kestävyyden takia. Karttaa silmäillessäni totean, että lähinäköni on ihan oikeasti mennyttä ja minun on tämän reissun jälkeen pakko mennä silmälääkäriin. Ajattelen, että pärjään jotenkin, vaikken kunnolla erota karttamerkintöjä toisistaan, enkä ala anelemaan suurennuslasia tai isompaa kopiota kartasta. Kuitenkin, katson sitä hiukan huolestuneena. Ei ehkä olisi kantsinut sanoa, että olen ollut partiossa? Toisen päivän leiripaikka näyttää olevan aika kaukana, enkä ihan suoralta kädeltä keksi, mitä kautta sinne menisin… Onkohan minulle valittu joku luulot pois -reitti? Nyt en enää pelkää kuolevani, koska jo heti minulla on todellisiakin ongelmia.

Ajamme Raiskin pakulla kohti kansallispuistoa. Hän kertoo hauskoja juttuja ”etelän vetelistä”. Minä tiedän olevani juuri niitä. Miksi mainitsin sen partion? Onko aina pakko päteä? No, aion nyt kuitenkin selvitä tästä, tuli mitä tuli. Tai, jos en selviä, niin sitten en selviä.

Raiski jättää minut parkkipaikalle kansallispuiston laitaan ja ojentaa pahvisen laatikon, johon on pakattu vaelluksella avattavat rituaalikirjeet. Niitä on tarkoitus lukea aamuisin ja iltaisin. Olen ärtynyt siitä, että minulla on nyt joku ylimääräinen laatikko kannettavanani metsässä, perkele, makuupussinkin valitsin sen kevyen painon takia, ja nyt sitten lisägrammoja. Tungen laatikon täpötäyteen rinkkaan. Sitten lähden kulkemaan.

Vaeltaja, minä

Selkäni ei ole tottunut rinkkaan, se painaa. Vituttaa. Miksi tänne piti lähteä? Kuinka kauan tämä yhdeksän päivää voi kestää, eli milloin pääsen pois? Kävelen jonkin matkaa, ehkä kilometrin, kun jo kyllästyn huonoon tuuleeni. Nyt olen tässä, ajattelen. Katson puita, tervehdin metsää. Saanko tulla, saanko jättää itseni, tuon ärtyneen, varmaankin vain pelokkaan valittajan, nyt tähän? Metsä ei vastaa, mutta muutos tapahtuu minussa: Yhtäkkiä olen kokonaisvaltaisesti onnellinen. Päästän itsestäni irti.
Ajattelen: Tällä tavalla haluan elää.

Ensimmäisen päivän tehtävänä on leiriytyminen ja aloilleen asettuminen. Leiripaikkani sijaitsee turkoosisävyisen, kirkasvetisen laguunin rannalla.Toisella puolella järveä on kota, jonne teltan pystytettyäni kävelen keittämään kahvia, uimaan ja juttelemaan toisen paikalle sattuneen Vaeltaja-esityksen osallistujan kanssa. Ei siis yksinoloa, vaan sosiaalista laskeutumista Lapissa olemiseen. Käyhän se varmaan näinkin, ajattelen, vaikka olen hämmentynyt siitä, että matkakokemus alkaakin eri lailla, kuin mitä olin olettanut.

Ennen kun käyn nukkumaan, avaan yökirjeen. Sinetti, karhea paperi ja vanhahtava fontti saattaisivat toisessa kontekstissa tuntua naurettavilta. Nyt koen lapsenomaista iloa ja jännitystä.

Yöllä herään horkkaan. Lämpötila on laskenut ennustuksista ja telttaani puhaltaa pohjoinen tuuli. Tunnelma on aivan toinen, kuin äskeisenä kuulaana iltana; luihin ja ytimiin ulottuva kostea kylmyys tekee yöstä pitkän sekä selvää henkisistä voimavaroistani. Nousen aikaisin – koko ajanhan on valoisaa, joten miksi edes yrittää nukkua – luen aamukirjeen, puran leirin, maleksin ympäriinsä… Matka toisen yön leiripaikalle on pitkä, tiedostan että minun kannattaisi lähteä liikkeelle reippaasti. Mutta oloni on tahmea ja raskas. Lopulta kaivan kartan esille ja tihrustan sitä. Reittivaihtoehtoja näyttäisi olevan kaksi: ylös tunturille ja sitä kautta kohti seuraavaa leirisijaa tai sitten tuntureiden välissä olevan kurun ja joenuoman kautta. Koska olen todella väsynyt, valitsen kurureitin. Kenties siellä menisi jokin polku.

Portti

On lämmintä, silti sataa tihruttaa. Rinkka painaa, samoin jonkilainen epämääräinen huoli. Sekoilen maastossa kunnes, suureksi tyytyväisyydekseni, löydän joen, jota seuraamalla päädyn kuruun. Maasto on trooppisen oloista, vaikka ollaan näin pohjoisessa, saniaisten ja joidenkin eksoottisten keltaisten kukkien täyttämää. Porotokka kulkee kanssani samaa reittiä. Sade ei laannu, minä kiipeilen märillä, lohkareisilla kalliolla, rinkka roikkuen. Eteneminen on raskasta. Olen henkisesti ja fyysisesti hapoilla, vaikka meneillään on vasta rituaalivaelluksen toinen päivä… Käyn haukkumaan itseäni: Joo-o, nyt ei mennyt ihan nappiin! Terveisiä vaan kaikille täältä Lapista eräältäkin Etelän Vetelältä!

Mielessä lepattaa koko ajan epäluulo siitä, että tuskin minut olisi laitettu näin haastavaan maastoon… Kenties reittivalintani oli sittenkin väärä? Epäusko syö motivaatiota askel askeleelta. Lopulta kurun reunamat kapenevat niin, että päädyn kiipeämään jokea ylävirtaan, joka onkin nyt vesiputous. Tajuan, että tästä en oikeasti pääse läpi. Minun on parasta antaa periksi ja kääntyä takaisin. Kello on jo aika paljon. On mietittävä, missä yövyn, on leiriydyttävä, syötävä… sitten joskus, kun löydän perille sinne, mistä lähdin.

Samalla tajuan, että tämä on minun porttikokemukseni. Esitykseni on todellakin nyt alkanut, vaikka jälleen eri lailla, kuin olin kuvitellut. Kuru on poikkeuksellisen kaunis. Siinä on salainen tunnelma; oloni on kuin jossain elokuvassa. Varmaankaan noiden porojen lisäksi kovinkaan moni ei eksy tänne, ajattelen, ja minähän voisin iloita siitä, että minä eksyin. Olen kuitenkin niin harmissani siitä, että en päässyt varsinaiseen toisen yön leiripaikkaani, että en pysty nauttimaan siitä, mitä näen ja koen. Tunnen oloni epäonnistuneeksi.

Rämmin takaisin laguunille. On jo ilta. Pelkään sairastuvani, jos nukun toisen yön kylmissäni, joten päätän yöpyä kodassa (terveen järjen käyttöhän oli suositeltavaa). Kodassa on pariskunta makkaranpaistoretkellä. Ei siis yksinoloa tänäänkään – tältäkin osin esitykseni menee näköjään ihan pieleen! Tarinoimme pariskunnan kanssa hyvän tovin, ja toinen heistä – mies – näyttää minulle, että kodan takaa lähtee viitoitettu vaellusreitti juuri siihen suuntaan, johon olen menossa. Häntä vähän huvittaa, kun kerron, miten rämmin vesiputousta pitkin.

Yksin jäätyäni luen yökirjeen, pidän tulia yllä ja nukun laverilla katkonaisesti. Tunnen itseni aivan täydelliseksi pelleksi, koska en osannut mennä sinne, minne piti, ja koska yövyn jossain kodassa enkä ritualistisen tyylikkäästi teltassa.

Aamulla herään raatona. Olen nukkunut vain pari tuntia. Poltan tilaa vievän kirjelaatikon. Koen kapinoivani esityksen ohjaajia vastaan, ja se tuottaa minulle mielihyvää.

Kuuleminen

Aamukirje, ruokaa, järjetön määrä kahvia. Harkitsen vakavasti sitä, että soitan Raiskille ja pyydän häntä tuomaan minulle kaikkein paksuimman talvimakuupussin mitä löytyy, painosta viis… Mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Jos jäisin odottamaan parempia varusteita, esitys menisi siltä päivältä mönkään, sillä se on ohjeistettu vaelluspäiväksi. Lähden siis matkaan. Tiedän, että mikäli yöt pysyisivät kylminä, minun täytyisi jatkossakin yöpyä kodissa tai autiotuvissa.

Kuljen noin sata metriä ylös viitoitettua vaellusreittiä kun jo päätän, että tämä Vetelä ei nyt mitenkään pysty. Kuolen, jos joudun raahautumaan tunturin laelle. Tähän on nyt tultava joku ratkaisu, ajattelen. Seisoskelen. Ja silloin esityksessäni tapahtuu odottamaton käänne: alarinteestä alkaa kuulua outoa pörinää, ja jo hetken kuluttua sen aiheuttaja, mönkijä, ilmestyy näkyviin. Nostan peukaloni pystyyn. Mönkijä pysähtyy, sen kyydissä poromies vaimoineen ja koirineen, peräkärryssä jääkaappi. Kysyn heiltä – näiltä estradilleni ilmestyneiltä näyttelijöiltä – että voisinko saada heiltä kyydin ylös? Poromies vastaa että et voi, painoa on jo valmiiksi liikaa, kun on tuo jääkaappi… Ja sitten tapahtuu toinen ihme: kukaties näytän niin murtuneelta, että hän muuttaa mielensä, tai sitten käsikirjoituksessa nyt vain luki minun kohdallani että mönkijäkyyti: poromies laittaa koiran juoksemaan ja minä pääsen istumaan sen paikalle, koko matkan kaksikilometrisen tunturin laelle. Oi, mikä todellinen onni.

Jään ylhäällä kyydistä pois, mönkijä kääntyy pohjoiseen ja poromiehen vaimo taaksepäin minua kohti, heilauttaa kättään hyvästiksi. Katson fyysisillä silmilläni tuota elettä, se on tarkka, siinä on ikiaikaisuutta. Suljen silmäni ja hän vilkuttaa edelleen, loputtomasti, niin kuin vilkutetaan jollekulle sellaiselle, joka on samanlainen.

Tajuan, että nyt, ylhäällä tunturissa, olen uudella näyttämöllä. Olen jo jossakin muussa kohdassa esitystä, kuin missä olin laguunilla. Esitys etenee. Silti, edelleenkin, tunnen voimakasta epäonnistumisen tunnetta. Minunhan piti olla yksin! Minunhan piti mennä sankarillisesti pitkin jänkää kartan ja kompassin kanssa! Nyt päinvastoin höpötän koko ajan eri ihmisten kanssa, ja kuljen mönkkärillä! Näen paremman version itsestäni jossain shamanistisessa maisemassa, juuri siellä, missä esityksen mukaan minun pitäisi olla. Häpeän itseäni. Tietenkin alkaa taas sataa. Ja sade on rankka.

Kuljen kaatosateessa pitkin tunturin lakea. Yhtäkkiä rinkka asettuu selkääni. Se ei roiku eikä purista enää. Käännän kasvoni kohti taivasta ja tuumin, että sade on hyvä, koska se pitää ötökät loitolla. Olen itse asiassa aina pitänyt kunnon myrskystä, joten antaa tulla vaan! Päätän yöpyä viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Hannukurun autiotuvassa, vaikka siellä olisikin ihmisiä. Kuru on lähellä karttaani merkittyjä leiripaikkoja, joten voisin sieltä käsin tehdä päiväretkiä minulle valittuihin mestoihin. Tällä strategialla päätän edetä esityksen loppuun.

Aamun kirjeessä tämä päivä – kolmas päivä – oli ohjeistettu kuuntelemisen päiväksi.

Saavuttuani Hannukuruun kärsin siitä, että kuulen ihmisten puhetta ja puhun itsekin koko ajan – minunhan pitäisi kuunnella vain tuulen huminaa – mutta sitten alistun olosuhteisiin. Olen tässä missä olen, enkä anna epäonnistumiseni häiritä minua enää yhtään enempää. Menen saunaan kahden Hetta-Pallas -reittiä vaeltavan naisen kanssa. Uimme Hannukurun mahtavassa tunturijärvessä, juoksemme edestakaisin lauteiden ja laiturin väliä. On kivaa, vähän niin kuin tavallisella vaelluksella.

Ja sitten, yhtäkkiä, toinen naisista sanoo lauteilla yhden lauseen.
Lause on hänelle sivulause, kevyt, pelkkää täytettä, mutta minulle atomipommi.
Käännyn katsomaan tuota naista, siinä lauteilla vieressäni, niin äkisti että niskaan sattuu.

Kuuntelemisen päivä, ja oraakkeli on nyt puhunut. Ei jumaliste, tuo ihminen vain istuu siinä sanoen jotakin, mitä itse en ole uskaltanut sanoa, en edes mielessäni myöntää. Siitäkö minun vaelluksessani onkin kyse? Tuotako asiaa olen tänne tullut käsittelemään?

Ohimennen sanottu lause hiljentää minut täydellisesti.

Valmistautuminen

Neljäntenä päivänä ilma huononee entisestään. Tarkoituksenani on vaeltaa kohti karttaani merkittyä varsinaista, oikeaa leiriytymispaikkaa, mutta muutan mieltäni luettuani päivän kirjeen ja ohjeet. Tänään on tarkoitus valmistautua seuraavan päivän rituaaliin, ei enää vaeltaa. Valmistautumiseen kuuluu rituaalisauvan tekeminen sekä rituaalipaikan valinta, sen sisällön, muodon ja tarkoituksen pohdinta.

Laitan dérive-vaihteen* päälle ja löydän nopeasti hyvän karahkan, josta voin vuolla rituaalisauvan. Pyörin maastossa muutaman kilometrin säteellä, rituaalisauva hankaloittaa kulkua vähän, mutta eihän tänne löysäilemään ole tultu… Mikään paikka ei oikein sytytä. Käyn läheisessä Pahakurussa… Hieno paikka, mutta ei… Vaihdan useampaan otteeseen pari sanaa virallista reittiä kiitävien, turismi- tai urheiluhenkisten vaeltajien kanssa. Huomaan, että verrattuna kohtaamiini kulkijoihin oma rytmini on erittäin hidas. Tunnen itseni verkkaiseksi Lapin ihmiseksi, ja todella pidän roolista.

Palaan illalla maastosta Hannukuruun. Vaellusporukkaa ilmestyy koko ajan lisää. Istun nuotiolla, turisen niitä näitä ja vuolen mummoni vanhalla puukolla rituaalisauvaa. Olen tehnyt sen päätöksen, että en suoraan kerro kenellekään olevani Todellisuuden tutkimuskeskuksen rituaalivaelluksella, sillä se rikkoisi taian. Ei yleisö puhu esiintyjille. Koska kuitenkin tiedostan olevani hidas ja puuhailevani outoja, kerron kanssakulkijoille itsestäni sen, että olen kartan ja kompassin kanssa yhdeksän päivää pyörimässä lähimaastossa. Käy ilmi, että oikeastaan kenellekään, jonka kanssa keskustelen, ei ollut juolahtanut mieleen, että puistossa voi kulkea myös virallisen reitin ulkopuolella. Minuun suhtaudutaan kuin hulluun tai sankariin. Minulla ei ole juuri mitään tätäkään roolitusta vastaan. Vuolen rituaalisauvaani, pidän tulta tuvassa yllä, neuvon uusille tulijoille, mistä saa puhdasta vettä. Käyn tietenkin saunassa ja moneen kertaan uimassa. Ja vihdoin minä ymmärrän, että minun pitääkin olla juuri täällä. En olekaan epäonnistunut. Juuri tämä versio esityksestä on tarkoitettu minulle. Minun ei kuulunutkaan päätyä muualle!

Ymmärrettyäni tämän, rituaalin suunnittelu ja rituaalipaikan lopullinen valinta muuttuvat helpoiksi.

* Dérive on Kansainvälisten situationistien 1960-luvulla kehittämä termi ja todellisuuden tutkimisen harjoite, joka tarkoittaa suomeksi päämäärätöntä ajelehtimista kävellen. Halutessaan ajelehtimista voi suunnata esimerkiksi sellaisilla orientaatioilla kuten ”kävele kohti kaunista” tai ”kävele kohti rituaalisauvaa”.

Rituaali

Viides päivä on juhannusaatto. Hannukuru on täynnä vaeltajia. Minä päätän rituaalin rakenteen, valmistelen rituaalipaikan ja -esineistön sekä teen kaikki tarvittavat toimenpiteet sen toteuttamista varten. Kun aika on oikea, puhdistan itseni ja teen rituaalin. Toimitus sijoittuu yöaikaan ja kestää noin tunnin.
Rituaalin jälkeen minä olen uusi minä.

Purku

Juhannuspäivänä näkyvyys on erittäin huono. Sade jatkuu ja jatkuu. Hyvästelen Hannukurun jaarittelemalla ihmisten kanssa. Olen iloinen ja kiinnostunut kaikesta. Teen ylimääräisen ritualistisen teon, jolla suljen tämän näyttämön takanani. En enää palaa.

Minusta tuntuu, että olen vasta muutaman tunnin ikäinen.

Seuraavan yön vietän uusien vaeltajatuttavuuksien kanssa Pahakurun autiotuvassa. Yökirjeessä kehoitetaan tuhoamaan rituaalisauva, joten joudun keskellä yötä kömpimään makuupussista ulos ja hakkaamaan kirveellä kaatosateessa karahkaa pienemmäksi. Mietin, miltäköhän tämä vaikuttaa muiden yöpyjien mielestä, jotka tasan varmasti eivät enää nuku… Poltan hakkaamani puunpätkät autiotuvan uunissa ja koetan kaikin tavoin vaikuttaa vaarattomalta.

Irtautuminen

Aamulla sää vihdoin selkenee ja maamerkit näkyvät. Päätän, että vaellan nyt sille paikalle, jossa minun tänä päivänä kuuluisi olla, vaikka palaankin tuvalle yöksi. Matkalla koen onnistumisen elämyksiä, kun ylitän pieniä vesistöjä. Ajattelen, että on tässä kai nyt jo jotain opittu! Jes, tanssin Etelän vetelä -tyyppisen ritualistisen tanssinumeron keskellä jänkää. Voittajafiilis, voittajafiilis!

Kun lähestyn leiripaikkaa, huomaan jo kaukaa jotain valkoista. Yhtäkkiä tunnelma tiivistyy, olen taas näyttämöllä, tunturi takana, järvi edessä. Miten voi olla, että juuri tuossa kohdassa, johon kartassani on piirretty ympyrä, on jotain poikkeavaa? Onko joku käynyt viemässä jotain esineistöä näille merkityille paikoille – ei kai? Ei voi olla. Ja silti, keskellä tätä täysin tyhjää maisemaa, juuri tuossa mikä kartassa on minun paikakseni merkitty, on valkoinen hirven kallo. Jalat menevät alta, kokemus tulee niin puun takaa. Tämä on lapinhulluutta, tietysti, mutta olen sen sisällä ja kokemus on minulle totta.

Istun pitkään valkean kalloni luona, uppoudun siihen. Tuuli puhaltaa ja tunturi antaa kaikelle perspekstiiviä. Aika katoaa, ja ei katoa, sillä olen jo paluumatkalla.

Viimeinen näytös

Aamulla saan Raiskilta viestin mönkijäreitistä, jota seuraamalla pääsen helposti pois tunturilta. Koluan vielä jonkin aikaa lähimaastossa, hyvästelen Pahakurun. Sitten viipotan rinnettä alas; tämähän todellakin on helppokulkuinen reitti – jos olisin ensimmäisenä vaelluspäivänä löytänyt sen, esityksestäni olisi luultavasti tullut hyvin toisenlainen.
Onneksi en löytänyt.

Aamukirjeen ohjeistuksen mukaisesti palaan laguunille, ensimmäisen yön leiripaikkaani ja teen esityksen sulkevan rituaalin. Tuntuu tosi jännältä palata omia askeleitaan alkuvaellukselta tutuille sijoille. Melkein odotan törmääväni entiseen itseeni. Siihen, joka ei vielä tiedä – joka on niin toisenlainen, kuin minä.

Yöksi menen kodalle. Sieltä löydän Toisen Vaeltajan, sen saman, jonka kanssa joimme kahvia ja uimme ensimmäisenä iltana. Täydellinen ympyrä. Pidämme tulta kodassa yllä lähes koko yön. Toinen Vaeltaja on esitykseni viimeinen oraakkeli. Häneltä opin paljon.

Paluu

Yhdeksännen päivän aamuna minut ja Toinen Vaeltaja haetaan maastosta pois. Käyn suihkussa, syön ravintolassa vaikka se tuntuu oudolta, käyn hotellin saunassa, luen viimeisen yökirjeen. Nukun.

Aamulla herään. On selvää, että esitys loppui liian lyhyeen. Tämän kanssa on kuitenkin elettävä. Onneksi voin helposti palata esityksen tilaan, sillä se sijaitsee mielessäni.

Katson peiliin ja tiedän, että pitkään jatkunut tietämättömyyteni on ohi.
Nyt tiedän, kuka olen ja mitä aion tehdä.

RITUAALIVAELLUS TAIDETEOKSENA

”Mistä siinä oikein maksaa?”, ystäväni ihmetteli, kun hän kuuli Vaeltaja-rituaalivaelluksesta. Niin, voisihan sitä mennä ihan itsekseenkin kansallispuistoon kulkemaan. Miksi vaelluksen pitää olla pääsymaksullinen esitys? Itselleni tämä kysymys on vähän hankala, koska esitystaiteen kokeelliset muodot ovat minulle niin läheisiä, että ne ovat muuttuneet päivänselviksi – mutta yritetään. Siis, millä perusteella rituaalivaellusesitys on taidetta? Ja mitä tekemistä vaeltamisella ja rituaaleilla on esityksen kanssa?

Mielestäni Vaeltaja-rituaalivaelluksen erottaa tavallisesta retkeilystä esityksen orientaatio, rakenne ja myyttinen ulottuvuus.

Taideorientaatio

Vaeltajasta tulee taidetta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on suunniteltu taideteokseksi. Esityksen ohjaajat haluavat mahdollistaa kokemuksen, joka muuttaa ihmistä, kuten taide tekee. Työryhmän aikeena ei ole tarjota katsojalle pelkkiä elämyksiä, Lapin taika -tyyppistä viihdettä tai kauniita maisemia.

Myös katsojan oma orientaatio siihen, että hän on osallistumassa nimenomaan esitykselliseen taideteokseen, ei pelkälle soolovaellukselle, vaikuttaa merkittävästi siihen, millaiseksi kokemus muodostuu. Esityksellinen konsepti virittää katsojan mielen mieltämään kaiken, mitä hän kohtaa, osaksi taideteosta.

Rakenne

Vaeltaja-rituaalivaelluksen rakenne muodostuu päivittäin avattavien aamu- ja yökirjeiden lukemisen kautta. Niissä annetaan niin käytäntöön kuin henkiseen prosessiin liittyviä ohjeita. Lisäksi erityisesti yökirjeet sisältävät tarinallista, myytteihin pohjautuvaa aineistoa.
Kirjeet luovat esitykselle yksinkertaisen struktuurin, ja niiden avulla Vaeltaja toteuttaa esityksen draamallisen kaaren. Tarkasti rajattu rakenne mahdollistaa ”sen jonkin muun” asettumisen esityksen kontekstiin.

Myyttinen ulottuvuus

Vaeltaja on ritualistinen kokemusesitys, jossa tajunnan monet tasot on otettu huomioon. Kirjeiden kautta puhutellaan välillä Vaeltajan päivätajuntaa, välillä alitajuntaa, välillä Vaeltajaa unien näkijänä.

Moniulotteisena, ei pelkästään rationaalisena suorittajana kohdatuksi tuleminen sekä tunturiluonnossa oleminen, matkanteon rasittavuus ja kirjeiden kautta annetun esitysrakenteen varaan asettuminen – eli omasta tietämisestä ja päämääristä luopuminen – mahdollistaa kirjeiden myyttisen aineksen muuttumisen tarinasta todellisuudeksi. Tämä konkretisoituu esityksen keskipisteessä, Vaeltajan suorittamassa ritualistisessa teossa.

Oma kokemukseni on, että suorittamani rituaali on aito ja tosi. En ollut mukana rituaalista muotoa noudattavassa tapahtumassa, vaan operoin laajemmilla tajunnan tasolla, kuin millä päivätajuntani normaalisti pysyttelee.

Mikä Vaeltaja-rituaaliesityksessä on uniikkia, mikä erinomaista?

Vaeltaja on kullekin osallistujalle täysin uniikki kokemus. Jokainen Vaeltaja menee metsään ja kohtaa jotakin, joka on olemassa vain hänelle. Tässä kohdin esitys on hyvin lähellä sitä mitä lupaa, aitoa rituaalia, joka on kaikkien esittävien taiteiden kantamuoto.

Vaeltaja ei sovellu kaikille, sillä se on vaativa teko. Tässä esityksessä ei ole katsojia, ei edes kokijoita. Vaeltaja on se, joka tekee ja toimii, myös ei-päivätajuisella tajunnan tasolla. Vaeltaja on oman rituaalinsa suorittaja ja oman elämänsä pappi. Tälläkin tavoin esitys purkaa esittävän taiteen luutuneita traditioita vieden Vaeltajan lähemmäs taiteen alkuperäisiä, alkukantaisia voimia.

Minulle Vaeltaja oli merkittävä kokemus. Vaikka eksyilin reiteiltäni, vaikka puhelimeni ei aina toiminut, tunsin oloni turvalliseksi. Tiesin myös, että tämän esityksen myötä minulla on mahdollisuus saada elämääni jotakin muuta, kuin mitä arjesta tai edes taiteesta yleensä saan. Rituaalin tarkoitus on muuttaa ihmistä. Minä koen, että omalla kohdallani näin todella tapahtui.

Joskus nuoruudessani olen lukenut Amerikan alkuperäiskansojen initiaatioriitistä, jossa nuoret lähetetään yksin metsään, tapaamaan henkiä ja sitä kautta tulemaan omiksi itsekseen. Muistan, miten tuolloin kaipasin sitä, että myös minut lähetettäisiin samaisella agendalla metsään. Ja olin surullinen siitä, että mikään tällainen ei kuulu meidän kulttuuriimme, ainakaan enää. Tokihan metsään voi mennä mutta jos ritualistinen konteksti ja kollektiivinen myyttinen aie puuttuu, metsä ei puhu – ei sillä tavalla.

Siksi tämän esityksen tarjoama mahdollisuus kannattaa nähdä, ja hyödyntää.
Jos menet, teet ja olet,

et tule samana takaisin.

Kirjoittaja on käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija (KuM).
Kirjoittaja on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen.
Kirjoittajalla ei ole mitään sidonnaisuuksia Vaeltaja-rituaaliesityksen kanssa.

Tutkimusraportti 2018: Halusin tuhota jotain

Kuvassa on kaksi Tuho-osasto esityksen oranssipukuista esiintyjää vihreän pöydän ääressä esineentuhoamistyössä.
Heidi Kestin, Louna-Tuuli Luukan ja Talvikki Eerolan tutkimusraportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen pääohjelmistossa syyskuussa 2018 esitetystä TUHO-OSASTO -palveluesityksestä.

Teksti: Kestin ja Luukan keskustelujen ja yhteisen kirjallisen purkamisen pohjalta kirjoittanut Louna-Tuuli Luukka

Teosesittely

Tuho-osasto on paikka, johon voi tuoda tuhottavaksi esineen, josta haluaa hankkiutua eroon erityisellä tavalla. Toimimaton kapistus, ei-toivottu lahja, muisto menneestä suhteesta, oma sotilaspassi, vihattu kodintavara, rintaliivit, yliarvostettu kirja. Tuhottavaksi kelpaa mikä tahansa, mikä ei ole elävä olento tai jonka tuhoamisesta ei aiheudu vaaraa tai vakavaa rikosta. Kunhan jaksat kantaa sen Tuho-osastolle itse, me huolehdimme lopusta.

Ei-toivottu tavara on sekä konkreettinen että sentimentaalinen lasti. Tuho-osaston tarkoituksena ei ole tuottaa hyvää mieltä uudelleen käyttämällä tarpeetonta roinaa, vaan kanavoida pahaa mieltä, ahdistusta, ärsytystä tai muita raskauttavia tunteita mahdollisesti puhdistaviksi tai ilahduttaviksi taide-elämyksiksi. Tai vain nauttia hävityksestä tietämättä miksi. Tuho-osastolla pääsee eroon yhdestä taakasta ja saa vastineeksi yksilöllisen tuhoamispalvelukokemuksen.”

Tuho-osasto oli palveluesitys yhdelle katsojalle kerrallaan sekä installaatio, jonka Todellisuuden tutkimuskeskus toteutti Tiketti Galleriassa, Helsingissä syyskuussa 2018 yhteistyössä Tiketti Gallerian ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esitysdramaturgian koulutusohjelman kanssa.

Esitys alkoi, kun katsoja saapui paikalle ennalta varattuna ajankohtana ja Henkilökohtainen vastaanottovirkailija otti hänet huolehdittavakseen. Alussa katsoja valmistautui tuhoamiseen vastaanottotilassa täyttämällä esitietolomakkeen, johon hän kirjoitti myös viimeiset sanat esineelleen, sekä pukeutumalla suojavarusteisiin. Tämän jälkeen vastaanottovirkailija saatteli hänet ja esineen Tuhohuoneeseen. Tuhoamistoimenpiteessä Tuhoajat hajottivat tuodun esineen ja toteuttivat ääniteoksia tallentamalla tuhon ääniä. Kun tuhoaminen oli suoritettu, Tuhoajat kuljettivat esineen jäänteet galleriatilaan ja kokosivat niistä uuden taideteoksen. Nämä teokset muodostivat esityskauden aikana rakentuneen installaation, Jäämistön. Kun tuhottu esine oli installoitu, esitys päättyi.

Esineet dokumentoitiin ennen ja jälkeen tuhoamisen. Ne, kuten niiden tarinat ja tuhoamisesta tehdyt ääniteokset, on koottu Tuho-osaston Muistogalleriaan. Esityskauden viimeisenä päivänä järjestettiin Hautajaiskahvit, jotka alkoivat yleisölle avoimella tuhoamisella, jonka jälkeen installaatio purettiin käymällä läpi jokainen esine muistosanoineen. Tilaisuus päättyi jätteiden lajitteluun, johon halukkaat hautajaiskahvittelijat osallistuivat. Jätteet toimitettiin kierrätykseen.

Teos oli Luukan taiteellinen opinnäytetyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta Esitysdramaturgian maisteriohjelmasta.

Katsojapalautteissa toistui se, kuinka esityksen aikana oli pakotettu ajattelemaan huomion kohteena olevan esineen olemassaoloa ja omaa suhdetta siihen kriittisesti.

Kuvassa on huone, jossa on seinillä ja lattialla työkaluja ja keskellä vihreä pöytä. Huoneessa on kaksi oranssiasuista esiintyjää.

Tuhoamisen halun synty ja suunta

Kysyttäessä produktion synnystä kerroimme tavallisesti seuraavan muiston. Minä ja Heidi Kesti olimme aiemman yhteistyön hedelmällisyyden perusteella sopineet tekevämme jotain taiteilijaduona, jonka nimesimme sukunimemme yhdistämällä Luukesteiksi. Kun olimme pyöritelleet satunnaisia ideoita jonkin aikaa ja luopuneet niistä, joihin olimme kyllästyneet, kysyin Heidiltä, että mitä hän haluaisi tehdä. Hän vastasi: ”Haluaisin tuhota jotain.” Tämä halu oli jaettu ja Tuho-osaston konsepti hahmoteltiin pääpiirteissään hyvin nopeasti, ellei jo samana päivänä. Syvensimme konseptia Todellisuuden tutkimuskeskuksen ohjelmistohakua varten alkuvuodesta 2017 ja olimme riemuissamme tullessamme valituksi. Olimme varautuneet tekemään esityksen jossain muodossa, jos ei muuten, niin nollabudjetilla kellarivarastossa sijaitsevassa työhuoneessani, mistä tulikin esityksen alkuperäinen työnimi, Tuhokellari.

Kauneinta tuhoamisessa mielestämme on, ettei sitä voi eikä tarvitse selittää tyhjiin.

Puolentoista vuoden mittaisen suunnittelu-, harjoittelu- ja esitysprosessin varrella palasimme usein keskustelemaan siitä, mistä Heidin ääneen lausuma impulssi oli peräisin. Hän luonnehti lähtökohtaa itsekkääksi haluksi hajottaa ja rikkoa. Jäljitimme halun alkuperäksi tuskastumisen kaoottisen tuntuiseen, massiiviseen ja hallitsemattomaan ilmastokatastrofiin ja riittämättömyydentunteeseen sen edessä sekä käytösnormien rikkomiseen, mutta myös johonkin selittämättömään, hahmottomaan ja nautinnonhaluiseen hinkuun pirstoa esineitä ja käyttää ruumiillista voimaa. Tähän viettiin kiinnittyy tietty hahmottomuus ja tarkoituksen puute. Kauneinta tuhoamisessa mielestämme on, ettei sitä voi eikä tarvitse selittää tyhjiin. Esitykselliseksi muodoksi pelkkä tavaroiden rikkominen ei kuitenkaan meille riittänyt.

Muodon ja estetiikan dramaturgia

Pidimme tärkeänä, että emme yritä tekopyhästi irtisanoutua kulutuskulttuurista ja tämän tuli näkyä teoksessa. Matkan varrella tunnustelimme trash-estetiikan mahdollisuuksia, mikä näkyy puffikuvissa, joissa käytettiin puukkosahaa ja lekaa kengurukengissä huojuen, muovisilpun roikkuessa halpisbikineistä. Työskentelyn myötä rakenteen ja estetiikan selkeyttäminen ja puhdistaminen tarpeettomasta tuntui parhaalta tavalta kehystää itse akti, siinä tapahtuva aito tuhoaminen. Turha järkevyys kuitenkin loisti poissaolollaan. Teatterikorkeakoulun Opetusteatterin henkilökunnan toiveista huolimatta emme käyttäneet turvakenkiä tai suojaessuja, vaan kirkkaanvärisiä spandex-haalareita ja tennareita, voimakkaasti meikattuina. Lainasimme värimaailman rautakaupasta ja muun visuaalisen estetiikan mm. Kraftwerkiltä, Lego-hahmoilta ja 1960-luvun popkulttuurista.

Esityksen palvelumuoto oli lähtökohta alusta alkaen ja pohjusti esitysten sisällöllisen avoimuuden ja tutkivan luonteen. Tutkimme sitä, mikä merkitys tuhoamisella oli katsojan suhteeseen esinettä kohtaan, siihen liittyviin muistoihin, sekä katsojan materiasuhteeseen ja kuinka tämä vaikutti meidän materiasuhteeseemme tekijöinä. Meillä, Luukestit-duon molemmilla jäsenillä, on virittynyt, kiinnostunut ja jopa intohimoinen suhde materiaan, kuten vanhoihin esineisiin ja vaatteisiin. Prosessi vaikutti meihin siten, että tavaran joka puolelta päälle kaatuva paljous korostui ja kevytmielinen suhtautuminen materiaan kuihtui. Tämä kuului myös katsojapalautteissa, joissa toistui se, kuinka esityksen aikana oli pakotettu ajattelemaan huomion kohteena olevan esineen olemassaoloa ja omaa suhdetta siihen kriittisesti. Se nähtiin positiivisena asiana.

Määritelmällisesti emme hävittäneet esineitä, koska se ei ole mahdollista. Tuhoutuessaan esineet eivät katoa, vaan muuttavat olomuotoaan. Tuhoaminen merkitsee, että esine ei ole enää palautettavissa entiseen olomuotoonsa tai funktioonsa. Oli hetkiä, jolloin kirpaisi tuhota esine, joka olisi vielä ollut käyttökelpoinen, mutta samalla tajusimme, että konkreettisesti toimintamme on laajemmassa mittakaavassa mitätöntä ja toimi kuvana siitä, millaisessa materiaalisessa todellisuudessa elämme. Ja oman palvelumme ammattilaisina olimme tietoisia siitä, että tällainen yksittäinen ratkaisu ei ole meidän, eikä ole meidän asiamme arvioida sen moraalia. Teoksen ele oli rakentaa näyttämö katsojan omalle materiasuhteelle ja sen reflektoinnille. Katsojien näkyvät reaktiot vaihtelivat vakavasta keskittyneisyydestä ja tarkkailusta iloiseen viihtymiseen. Pyrimme siihen, että teos olisi avoin ja sallisi niin vakavuuden kuin ilonkin.

Eräs katsoja kommentoi esityksen jälkeen esineensä merkityksen muuttumista, sitä, kuinka se tuhoajien käsissä muuttui pelkäksi aineeksi, kun se hetkeä aiemmin oli vielä ladattu katsojan omilla muistoilla. Tässä toteutui toiveemme ottaa katsojan harteilta henkilökohtainen kantamus, edes hetkeksi. Esitykset myös purkivat esineiden inhimillistämistä ja animistista värittämistä, ainakin tekijälle. En olisi halunnut tuhota pientä söpöä pehmopupua, mutta repiessäni sitä puukolla silpuksi ymmärsin, että sillä ei todella ole mitään tekemistä oikeiden jänisten kanssa, mikä avasi minulle inhimillisen kuvittamisen, representaation ja jäljittelyn maailman kummallista luonnetta. Miksi haluaisin sentimentaalisesti suojella tätä palasta ainetta? Ainakaan eläinrakkaudesta siinä ei ole kysymys.

Tuho-osasto. Kuvassa on bikiniasuinen henkilö, jolla on uimalakki, jousin varustetut kengät ja kädessä leka, jolla hän huitoo lattialla olevaa harmaata laitetta.

Ritualistinen palveluammattilaisuus ja epäsuora hoiva

Tuhoajan rooli oli moninainen. Toisaalta olimme duunarimaiset, vähäpuheiset ammattilaiset, toisaalta ammattiylpeät ja kunnianhimoiset artesaanit. Harjoituskaudella puhuimme muun muassa vanhoista Juhla Mokka -mainoksista, joissa käsityötaiteilijat pääsivät esittelemään taitojaan. Järjestimme työmme kuin kirurgi ja hoitaja.
Toisaalta meillä oli rituaalin suorittajien asema, saatoimme katsojan seuraavaan vaiheeseen elämässään, yksinkertaistettuna vain vaihe ilman tuhottua esinettä. Ajattelen, että tällä tavoin kuljetimme esityksessä rinnakkain arkisuutta ja pyhyyttä. Tutkimme sitä, mitä tunteita materiaaliin liittyy ja mitä se herättää katsojassa, kun hänen tuomansa materiaali otetaan pois ja siihen kohdistetaan väkivaltaa. Tämä saattoi toimia symbolisena väkivaltana jotain vääryyttä tai vääryydentekijää kohtaan, mutta samalla se oli myös hoivaa katsojaa kohtaan ja kontemploivaa keskittymistä itse materiaaliin. Itse ajattelin esityksissä paljon esineen tuotantoa ja sen matkaa raaka-aineista tehtaalle, mahdollista matkaa Eurooppaan, sen merkitystä katsojan elämässä ja sitä, kuinka se ei koskaan tule häviämään maailmasta. Tuhoamisen kestollisuus oli esityksen ytimessä. Se oli osa nautintoa ja keino todella keskittyä aineellisuuteen. Jos joku toi esineen, joka olisi mennyt helposti ja nopeasti rikki, sai käyttää luovuutta siihen, että prosessiin sai kulumaan aikaa. Olisi tuntunut epäreilulta, jos tuhoaminen olisi kestänyt jossakin esityksessä vain viisi tai kymmenen minuuttia. Kaiken kaikkiaan esitys kesti tunnin verran, paikalle saapumisesta jäljelle jääneen raaka-aineen asettelusta Jäämistöön.

Kuvassa Tuho-osaston kaksi esiintyjää kaatavat seinällä olevalle hyllylle jotain, mikä ei näy katsojalle. Seinällä on myös muita hyllyjä, joilla kaikilla on tuhottujen esineiden murusia.

kuva: Taru Tuulia Tittonen

Olimme hyvin väsyneitä esitysten jälkeen. Tähän on kaksi selkeää syytä, joista ensimmäinen on se, että kaikki esitykset olivat improvisatorisia. Koska tuhosimme jokaisen esineen eri tavalla, jokainen esitys oli ongelmanratkaisua ja kuvataiteellista improa intiimissä ja voimakkaasti virittyneessä tilanteessa katsojan kanssa. Tuhotoimenpiteessä vaihdoimme rooleja niin, että toinen oli toteutusvastuussa joka toisessa esityksessä ja toinen avusti hoitajamaisesti tuomalla Tuhoajan pyytämät välineet sekä äänitti esityksen aikana tuhoamisesta syntyvän yksilöllisen ääniteoksen.

Itse olen herkkä hikoamaan ja esiinnyin eräitäkin kertoja märkänä, pää hikeä tippuen. Se oli ihanaa.

Tuhoaja oli yksin ratkaisujensa kanssa. Roolihahmomme eivät keskustelleet tai neuvotelleet siitä, mikä olisi paras tapa hajottaa mikäkin materiaali. Emmekä myöskään hajottaneet samanlaista esinettä samoin menetelmin kahta kertaa. Esimerkiksi jokainen kirja tuhottiin eri tavalla, vaikka periaatteessa katsojille sillä ei olisi ollut väliä, hehän eivät nähneet, miten toisten katsojien tuomat kirjat oli tuhottu. Esityksessä oli sisäänkirjoitettuna vaatimus, että jokaisen toimenpiteen on oltava yksilöllinen. Tuhoamisen aloittaminen jännitti ainutkertaisuudessaan. Sen halusi tehdä mahdollisimman kunnioittavasti ja keskittyneesti, yllätyksellisesti, mutta tulosta tehden. Tämä piti esityksen meille tuoreena, rutiiniesitystä ei ollut olemassa. Installaatiossa näkyi, että kirjat oli tuhottu eri tavoin. Sauvasekoittimella ja sahalla tulee erilaista jälkeä. Meillä oli noin viidenkymmenen tuhovälineen valikoima, joka koostui urheilu- ja keittiövälineistä sekä työkaluista. Esitystilan pienuuden takia tulenkäyttö ja rälläköinti piti jättää kipinäsuihkujen vuoksi pois.

Kuvassa polaroid-kuva, jossa kolme henkilöä, joista kaksi ovat oranssiasuisia esiintyjiä.

kuvassa Tuhoajat ja asiakas Tuomo Vuoteenaho

Tuhopalveluksen ruumiillisuus

Totesimme, että tuntui hyvältä tuhota esineitä, joissa oli vastusta. Tuntui, että Tuhoajan esityskokemukseen tuli kuulua fyysinen ponnistelu ja voimankäyttö, jotka nähdäksemme välittyivät vahvasti katsojalle. Heidi toi esille kuinka fyysisyys oli nautinnollista myös henkilökohtaisella tasolla sekä suhteessa siihen, kuinka katsoja tarkkailee, odottaa ja ehkä jännittääkin sitä, milloin ja miten tuhoutuminen lopulta tapahtuu. Itse olen herkkä hikoamaan ja esiinnyin eräitäkin kertoja märkänä, pää hikeä tippuen. Se oli ihanaa. Siinä koki valtaa esitystilanteen johtamisesta ja määrittelystä vaikka samalla aktiivisesti antautui katsojalle ja palveli häntä kaikin voimin, irrationaalisessa kehystyksessä. Esityskokemukseen kuului se, että vaikka tuhoaminen oli meille arkinen teko, se ei ollut kevyt asia. Fyysisyydellä pystyimme osoittamaan ottavamme vakavasti niin katsojan ja hänen kokemuksensa esineeseen liittyen ja siihen kuuluviin muistoihin, kuin sen, että esineellä on materiaalinen historia, johon liittyy ekologisia ja sosiaalisia kysymyksiä. Tietoisuus esineiden tuotantoon tavallisesti kuuluvasta riistosta ja vastuusta oli voimakkaasti läsnä tuhoamistoimenpiteessä. Samalla tästä pystyi päästämään irti, kun keskittyi rationaalista päämäärää vailla olevaan tuhoamiseen.

Parikin katsojaa mainitsi esityskokemuksen tuoneen mieleen pornon ja peep show’t. Syy tähän ei ollut seksuaalisuudessa, vaan kokemuksessa siitä, miltä katsojasta tuntui tulla yksin intiimiin tilaan paksujen muoviverhojen taakse katsomaan, kun kaksi esiintyjää teki keskittyneesti ja ruumiillisesti yksin hänelle jotain, mikä on tunnetusti kiellettyä.

Installaatio, äänet ja Muistogalleria

Tuhoamisen jälkeen rippeiden installointi siistiin ja valoisaan galleriaan tuntui aina herkulliselta. Harras, hidas ja sanaton jäännöshippukomposition asettelu pleksihyllyille katsojan ja vastaanottovirkailijan katseiden alla hiljensi satunnaisetkin galleriakävijät ja Tiketin asiakkaat. Vaihe tuntui elimellisen tärkeältä esityksessä. Esine ja materia historioineen ei ollut tuotu halvennettavaksi roskana, vaan jäännösten kohottaminen uudeksi taideteokseksi muodostui keinoksi sinetöidä katsojalle se, että sekä hänen kokemuksensa että tuhottu esine oli otettu vakavasti.

Muistogalleriasta luettavissa olevat esineiden tarinat kannattelevat sen itsenäistä teosluonnetta ja luovat oman narratiivinsa teoskokonaisuuteen. Fyysinen, Tiketti Galleriaan rakennettu installaatio sen sijaan ei kaivannut selittävää tekstiä. Aineen maailma on semanttisista merkityksistä erillään ja Tuho-osasto pyrki läpeensä inhimillisellä rakenteellaan ja ilmaisullaan kohdistamaan katseen materiaan, sen konkretiaan, kiistämättömään olemassaoloon ja vaikutukseen elinpiirissämme.

Kuvassa on esiintyjä Talvikki Eerola sekä Tuho-osaston asiakas.
kuva: Liisa Korhonen, kuvassa vastaanottovirkailija Talvikki Eerola ja Selma Suhonen

kuvassa vastaanottovirkailija Eerola ja Selma Suhonen, kuva: Liisa Korhonen

Tuho-osaston katsojakohtaamiset

Teksti: Talvikki Eerola

Henkilökohtaisen vastaanottovirkailijan näkökulmasta tutkimuksen keskiössä oli vahvasti katsojan kohtaaminen ja hänen kuljettamisensa koko tuhoamistoimenpiteen läpi. Olla kuljettaja, turva johon voisi luottaa, että vaihe vaiheelta katsoja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli todella kiinnostavaa kohdata katsoja ensimmäisenä ja seurata hänen matkaansa alun jännityksestä lopun vapautumiseen, riemuun, hämmennykseen. Jokaisen katsojan kanssa tuhoamistoimenpiteen kokonaisuus oli todella erilainen. Heistä huokui jo alkumetreillä se, ovatko he tulleet pääsemään jostain henkisestä taakasta irti, onko heidän tuhoamisprosessinsa alkanut jo ennen kuin he astuivat galleriaan vai ovatko he tulleet vain katsomaan mistä koko esityksessä on kyse ilman mitään sen syvempiä ajatuksia.

Esitys laittoi selvästi jokaisessa katsojassa paljon liikkeelle. Myös he, jotka tulivat kokemaan tuhoamisen ilman merkityksellistä suhdetta esineeseen, alkoivat lopussa pohtia ja avata monia kerroksia, joita tuhoamiseen liittyi. Näitä kerroksia kuoriutui myös itselleni jokaisen katsojan kanssa lisää, sillä jokainen toi teoskokonaisuuteen oman näkökulmansa.

Monet kokivat puhdistautumisen tunnetta ja toisaalta samaan aikaan syyllisyyttä tavaran tuhoamisesta ja halusivat saada tietää mihin tämä kaikki menee lopulta.

Kiinnostavin ja haastavin hetki minulle oli kun ensikohtaamisen jälkeen istuimme katsojan kanssa kasvotusten vastaanottopöydän molemmilla puolilla. Se pieni hetki, jolloin pysähdyimme esineen äärelle ja minä asetin rauhallisesti katsojan eteen kirjoitusvälineet, jolla täyttää esitietolomake. Siinä hetkessä tapahtui humahdus esityksen maailmaan, vaikka esitys olikin alkanut jo siitä, kun katsoja astui sisään galleriaan. Yksinkertaiselta kuulostava toimenpide, mutta käytännössä kaikkea muuta. Siinä hetkessä oli aikaa aistia vastapäätä istuvan ihmisen jännitys, kiinnostus, hämmennys, odotus, ihmetys ja reagoida siihen. Järjestys ja rytmi, jolla asettelin esineitä katsojan eteen, vaihteli aina sen mukaan, millainen kontakti välillämme oli. Tuo alun kontakti määritti paljon sitä kohtaamista ja dialogin luonnetta, mitä minun, Henkilökohtaisen vastaanottovirkailijan, ja katsojan välillä tapahtui koko esityksen aikana.

Toinen merkityksellinen hetki oli astuminen galleriasta välitilaan, käytävään vastaanoton ja Tuhohuoneen välissä. Välitilassa katsoja jo näkee Tuhohuoneen, mutta ei vielä astu sinne. Verhon avaaminen katsojalle ja kutsuminen kohti Tuhohuonetta tuntui pyhältä; rituaalissa siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Tässä pysähdyimme ja varmistin katsojalta kysymällä, että onko hän nyt varma, että haluaa antaa esineen tuhottavaksi, sillä tätä päätöstä ei voi enää perua. Jokainen katsoja valitsi tuhoamistoimenpiteen, jonne he menivät yksin.

Yleensä katsojat halusivat esityksen jälkeen muutamalla lauseella jakaa omaa kokemustaan siitä, missä he olivat juuri olleet ja millaisen ajatus- ja tunnematkan he olivat juuri läpikäyneet.
Lopussa itselleni merkityksellinen hetki oli tuhotun esineen installoinnin seuraaminen katsojan kanssa yhdessä. Samoin Jäämistön valokuvaaminen ensin kameralla sekä polaroid-kameralla, mikäli katsoja halusi lunastaa itselleen muiston. Usein katsojalla oli vahva mielipide siitä, mistä kulmasta hän halusi polaroid-kuvan otettavan ja onko hän itse mukana kuvassa vai ovatko Tuhoajat mukana. Jäämistön kuvaamiseen liittyneet selkeät ohjeet katsojalta puhuivat mielestäni siitä, että kokemus oli ollut merkityksellinen ja herättänyt vahvan näkemyksen siitä miten esineeseen, sen tuhoamisprosessiin, sen herättämiin ajatuksiin ja lopulta sen jäänteisiin tuli suhtautua.
Koin tuhoamistoimenpiteen omalta osaltani kuin suojelija tai huolenpitäjä. Tuntui arvokkaalta saada kohdata intiimisti yksi ihminen kerrallaan ja päästä osaksi hänen esityskokemustaan: nauraa yhdessä, hiljentyä Jäämistön äärellä tai hämmentyä yhdessä siitä, kuinka kauan pientä esinettä voi tuhota.

Lopussa itselleni merkityksellinen hetki oli tuhotun esineen installoinnin seuraaminen katsojan kanssa yhdessä.

Hautajaiskahvit yllättivät koskettavuudessaan. Jokaisen esineen kohdalla luin ääneen esineen nimen ja katsojan kirjoittamat viimeiset sanat sille, minkä jälkeen Tuhoajat kaapaisivat teokset kierrätyslaatikkoihin näyttelytasoilta. Tämä matka tuntui pikakelaukselta kaikkiin kohtaamisiin. Muistin jokaisen esineen kohdalla, millä tavoin kukin ihminen astui galleriaan, mikä tarina kuhunkin esineeseen liittyi ja millainen kohtaaminen meillä oli.

TUHO-OSASTO

Tiketti Galleria, Urho Kekkosen katu 4-6, Helsinki
Avajaiset: 6.9.2018
Esitykset: 7., 10., 11., 12., 13., 14., 17., 18., 19., 20. ja 21.9.2018 klo 12, 15 ja 17

Konsepti & tuhoaminen: Taiteilijaduo Luukestit, eli Louna-Tuuli Luukka (EDma) ja Heidi Kesti
Henkilökohtainen vastaanottovirkailija: Talvikki Eerola
Tilasuunnittelu: Ville Aunola & Luukestit
Tuotanto: Annu Kemppainen ja Heta Keskinarkaus / Todellisuuden tutkimuskeskus

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta mukana
Näyttämämestari: Marja Zilcher
Tarpeisto: Heli Hyytiä
Puvusto: Anne Lehto Sirpa Luoma, Kati Mantere ja Arja Nuppola
Ääni back-up: Heikki Laakso
Valo back-up: Janne Björklöf
Tuottaja: Aapo Juusti
Ohjaava opettaja: Katariina Numminen