Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus, myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.
2015

"Perjantain kuva" Kuvassa on kannettava tietokone ja sen edessä juotavaa mukissa ja puuroa lautasella.

Olen nukkunut taidevankilassa kuin tukki.
Viime yönä kylläkin näin paljon ja sekavia unia. Niissä esiintyi hyvin tuntemiani ihmisiä, ystäviä.

Se on harvinaista. Yleensä unissani on vain ala-asteen luokkatovereita, entisiä naapureita tai joskus joku Anna Abreu.

Tänään sain kerralla riittävästi aamukahvia, sauvasekoittimelle tarkoitetussa korkeassa ja kapeassa kulhossa.

Vartijoiden pila, johon en voi – eikä minun tarvitse – vastata. Ilahduin ja huvituin kyllä (heti, kun sain silmäni kokonaan auki).

Kirjoitin aamupäivällä tekstin yhteen valokuvaprojektiini. Se valui sormenpäistäni. Solkenaan!

Normaalisti kirjoittaminen on näin vaivatonta, suorastaan hurmioituneen auvoisaa vain muutaman minuutin pätkissä. Sitä sanotaan inspiraatioksi, ”hengellä täyttymiseksi”, mutta oikeasti se on vain rauhoittumista, heittäytymistä, keskittymistä. Se taas vaatii tahtoa, mutta tahto yksinään on avuton, mimosamainen. Se tarvitsee tukea, olosuhteita.

Puhelimen ja sähköpostin poissaolo selittävät paljon. Olen lukenut pyhän Jeesuksen Teresan omaelämäkerran loppuun. Holtittoman sekavassa ja pahasti ”alikirjoitetussa” kirjassaan hän tähdentää, että meidän on olennaisen tärkeää ”tehdä väkivaltaa itsellemme”. Jotakin sellaista taidevankilassakin tehdään. Siteet maailmaan on brutaalisti katkaistu. Minuun saa yhteyden vain hätätapauksessa.

Tämä on vankeuteni viimeinen vuorokausi.

Eilen, torstaina, oli tuhnuisempi olo, jonkinlainen ”välipäivä” ilmeisesti. Outo päänsärky aamusta iltaan – sellainen, joka katoaa, jos sitä alkaa tunnustella, ja palaa heti, kun sitä ei ajattele.

Sain silti toisen liian kauan päällä-istutun tuska-ahdistus-hätä-projektini lupaavasti käyntiin. (Se on lastenkirja, tarkkaan ottaen puoliksi kirjoitettu jo. Terkkuja, Ilja!)

Taidevankila toimii. Suosittelen sydämellisesti.

Minua ei myöskään haittaa olla mukana taideperformanssissa. Performanssit ovat vähän niin kuin huvipuiston laitteet. Kuulostavat ja näyttävät hurjilta mutta ovat täysin turvallisia, loppuun asti mietittyjä ja laskelmoituja. Toisin sanoen taideteoksia.

Amerikkalainen taiteilija Chris Burden (joka äskettäin kuoli) teki 1970-luvun alussa performanssin, jossa hän ampui pistoolilla useita laukauksia nousevaa matkustajalentokonetta kohti lentokentän lähellä olevalta rannalta. Dokumentaationa on Burdenin niukka kuvaus tapahtuneesta ja suttuinen valokuva, jossa hän tähtää pyssyllä taivaalla killuvaa Boeingia.

Teos vaivaa minua. En usko, että Burden oikeasti ampui. Tai sitten hän oli ottanut selvää, etteivät pistoolin luodit voi tehdä vakavaa vauriota isolle lentokoneelle?

Tai sitten hän vain oli todella hullu/rohkea.

Hieno teos yhtä kaikki. Se tuo mieleeni Pohjois-Sentinelin urheat asukkaat, jotka tarinan mukaan ampuivat jousilla helikopteria, joka oli tuomassa avustuspaketteja sinne vuoden 2006 tsunamin jälkeen. Taiteilijankaan ei kuulu ajatella omaa parastaan. Eikä edes muiden ihmisten parasta. Vaarallinen maksiimi, mutta periaatteessa, teoriassa, ihanteena tosi.

Taidevankilassakin on vaaransa. Moni varmasti ahdistuisi liikaa. Kaikki tietävät ”Stanfordin testin”.

On syynsä siihen, ettei vartijoiden kanssa tulla liian tuttavallisiin väleihin. Sananvaihdot ovat lyhyitä ja pysyvät asiassa. Muiden vankien kanssa seurustellaan saunassa. Sillä on sama tehtävä kuin järveen menemisellä: pääsee hetkeksi pois omista liemistään.

Rakennelmaa pitää pystyssä käsikirjoitus. Improvisointi ei ole sallittua.

Tunteet, joita harvat spontaanit tilanteet ja kohtaamiset vartijoiden kanssa herättävät, ovat häiritseviä. Ne korostuvat liikaa. Ne rikkovat vankilan ensimmäistä sääntöä: tarkoitus on taata työrauha ja antaa vangin tahdolle kaikki mahdollinen tuki ja apu, että keskittyminen olisi mahdollista. Kaikki tähtää siihen, ettei työn ja tekijän väliin tulisi mitään. Kavala maailma on hätistelty pois.

Taidevankila ei ole vain luostarin, päiväkodin ja täysihoitolan yhdistelmä. Se todellakin on ennen kaikkea vankila. Nerokas konsepti.

Jos valtio todella haluaisi tukea taidetta, tiedettä ja kulttuuria, se säätäisi subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaikille henkisen työn tekijöille. Taidevankiloita perustettaisiin kaikkiin kuntiin muiden palvelujen yhteyteen. Vähintään valtion taiteilija-apurahoihin taidepäiväkodin pitäisi kuulua luontaisetuna: viranomaiset hakisivat taiteilijan joka päivä kahdeksaksi tunniksi selliin, jossa taiteentekemiselle olisi kaikki edellytykset, mutta millekään muulle ei mitään edellytyksiä.

Mutta jos taidetta yhä halutaan tukea näinä ”niukkoina” aikoina, se on tehtävä täysin tunnustaen taiteen hyödyttömyys, jopa vaarallisuus yhteiskunnalle.

Kaikki se paskapuhe kulttuuriviennistä ja luovasta luokasta… Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Taiteen ja rahan liitosta haaveilevat vain ne, joilla ei ole mitään käsitystä, saati kokemusta taiteellisen työn laadusta. Taiteella ei koskaan tule olemaan mitään taloudellista merkitystä, ei taiteilijoille itselleen eikä yhteiskunnalle. Ennen muuta se johtuu siitä, ettei luovaa työtä voi ”vain tehdä”. Sitä ei voi tehdä tilauksesta eikä käskystä.

Se ei ole lapioimista. Se eroaa ratkaisevasti kaupankassan ja key account managerin työstä.

Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus (josta kirjoitin keskiviikkona), myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.

Odottaminen, tuskailu, itse-epäily, ahdistus, hätä ja vainottuna olemisen tunne, itserakkauden pelko ja itseinho… siinä joitakin taiteellisen työn olennaisia elementtejä. Ne vievät aikaa, joka näyttää valuvan hukkaan, vaikka oikeasti kysymys on väistämättömästä kypsyttely- ja käymisprosessista.

Taidevankilassakin olisi varmaan hirveää olla työn kypsyttelyvaiheessa?

Eräs vanki sanoi saunassa, oltuaan vankeudessa jo useita päiviä ja silloin viimeistä iltaa, että sen jälkeen kun sai valmiiksi työnsä, jota tuli tekemään, koko homma on itse asiassa maistunut arveluttavasti ”oikealta vankilalta”…

En tiedä. Ehkä prosessi kummasti nopeutuisi? Luova työ on suurimmaksi osaksi odottelua.

Olen kehitellyt fantasiaa, että voisin vain leikata itsestäni paloja sen sijaan, että kirjoittaisin mitä pyydetään: tämänkertainen kolumnini koostuu vasemman käteni pikkurillistä, ensi kerralla saatte reisipalan. Siten voisin aina viipymättä suorittaa työni, key account managerin tavoin. Tai ainakin niin kauan kuin paloiteltavaa riittää. (En ole kovin iso.)

Kielot ovat puhjenneet kukkaan vankilajaksoni aikana. Eilen jäin viimeisenä saunalle ja huomasin silloin ison sisiliskon hirsiseinällä, ilta-aurinkoa ottamassa. Se oli ollut siinä maastoutuneena koko ajan kenenkään huomaamatta, eikä luikkinut pakoon, vaikka katsoin sitä läheltä. Harmitti, etten voinut kertoa havainnostani muille saunavuorolaisille, koska he olivat jo lähteneet. Ei ole lainkaan sama asia kertoa siitä nyt, tässä.

Tällaisia luonto- ja säähavaintoja tietenkin kaikki tekevät joka päivä. Mutta täällä ne ovat ainoita havaintoja ja merkitsevät siksi enemmän.

On #muuten syvällisen, autuaallisen, täydellisen ihanaa olla tietämätön siitä, millaista sanaa Sipilä tai Soini on nyt käyttänyt, mikä #gate nyt on meneillään, mitä tai ketä pitäisi paheksua tai kannustaa.

Voisiko tällaista ihanuutta kestää? Voisiko näin elää… aina?

Log off – for good? Ja kirjautua sen sijaan todellisuuteen, ilman salasanaa, avoimesti.

Haihattelua? Varmaan.

Ehkä ei pidä liikaa paeta mitättömyyttä ja turhuutta… Ne ovat osa todellisuutta, joten niitä on syytä sietää.

Huomenna tähän aikaan olen taas maailmassa, käytän risuaitoja Twitterissä ja teen Huuto.netissä haun sanoille polaroid, yashica ja olympus mju, ja vastaan, että ei ole, kun kysytään, onko S-etukorttia.

Kotiin päästyäni aion myös selvittää, mikä se pieni mutta tomera lintu on, josta ensimmäisessä bloggauksessani kirjoitin. Se on ahkeroinut ikkunani takana koko viikon. Se on niin kevyt, että se pystyy keikkumaan horsman varressa kasvin taittumatta. Mutta saako tällaista asiaa selville kirjoista? Niissä kerrotaan vain tuon linnun ”lajista”. Nyt on kysymys yksilöstä. Ja senhän toisaalta tunnen jo. Havaintoaineistoni on mittava.

Odotan koputusta ulkoilun tai työpalvelun merkiksi.

En tiedä, mitä kello on. Enkä välitä.

– Antti Nylén