Suo – kävelyn tiellä on Kristiina Junttilan ja Maria Oivan paikkasidonnainen teos Oulun
Sanginjoella.
Suo, teos ja kirjoittamisen haaste. Miten säilyttää kirjoittamisessa huokoisuus ja
hengittävyys yhdistyneenä kitkaan, jota koin? Kirjoitukseni suosta ja teoksesta tulisi säilyä
huokoisena, hapekkaana ja yllätyksellisenä. Välitilaisena. Kirjoituksen pitäisi heijastella
suolla liikkumisen aistimuskokemusta, liikkumiseni epäröivyyttä, pysähtymisiä,
harhautumia, uppoamista ja kestollisuutta, jossa kronologinen aika lakkasi ja oli samalla
läsnä. Kirjoituksen pitäisi antaa tilaa kosteudelle, upottavuudelle, hitaudelle, raskaudelle,
paljaalle iholle, alttiudelle, epävarmuudelle ja pelollekin – ja kauneudelle, kaikelle sille,
mikä hankalasti taipuu merkityksiksi.
Kirjoitukseni ei halua ottaa suota haltuun eikä selittää sitä loppuun. Paradoksaalisesti
tunnen samanaikaista halua saattaa teos ja kokemukseni laajempaan yhteyteen.
Olkoon tämä kirjoitus kuin pitkospuut. Ne auttavat samoilussa mutta eivät ole itse
kokemus.
Suo on minulle kokematon ja tuntematon toinen, joka synnyttää hataria mieli- ja
muistikuvia, sanontoja, kansatieteellistä triviaa. En ole elämässäni ollut suolla. En ole
kävellyt pitkospuita pitkin, en ole poiminut hilloja tai muuraimia.
”Suo siellä, vetelä täällä.” ”Suksi suolle.” Väinämöinen lauloi Joukahaisen upoksiin suolle.
Suon silmäkkeet ovat mielikuvissani sellaisia, joihin voi upota. Täällä Pohjantähden alla
saattoi jo ensimmäisessä lauseessaan suon vihamieliseen suhteeseen ihmisen kanssa.
Mieleen nousee sanoja: letto, räme, neva, korpi, aapa. Kuinkahan monta suota kuvaavaa
sanaa suomen kielessä on? En tiedä. Enkä tiedä, millaista suon olomuotoa kukin sana
kuvaa.
Mietin suoruumiita. En niinkään sitä, miten suo happamuutensa vuoksi säilyttää ruumiit.
Enemmän mietin suota miltei elävänä olentona, joka hengittää.
Minä en vielä tunne sitä.
Suon kanssa
Suo – kävelyn tiellä alkaa jo yhteiseltä bussimatkalta. Jännittää. Sain lainaksi
kumisaappaat, omat nilkkapituiseni eivät olisi riittäneet. Tajuan lukeneeni ohjeet
puutteellisesti. Olen tietoisesti jättänyt oman kännykkäni pois. Se olisi ollut turvani, jos
jotain sattuisi.
Jokainen saa muovipussin, jonka päällä on numero, johon voisimme soittaa, jos
tarvitsisimme apua. Laitan tyhjän muovipussin reppuuni.
Meitä on mukana tusina. Sää suosii. Illasta tulee auringonpaisteinen ja lempeä. Puolen
tunnin matkalla Sanginjoelle elävät oppaamme ja matkaan saattajamme kertovat paikan
historiasta. Kuulen Iriadamant-yhteisöstä siellä eläneen ihmisen äänellä. Muistan
mediakohun 1990-luvun alussa.
Lähdemme ensin pitkospuita pitkin joukkona. Nautin hiljaisuudesta. Miten kevyttä onkaan
kulkea näin. Kävelyni sovittautuu ja rytmittyy edellä kulkevan askeliin.
Sitten saisimme lähteä omillemme.
Joukkomme hajaantuu. Äkkiä ei enää ole ketään muuta näkö- tai kuulopiirissä.
Tässä maastossa on käveltävä suon kanssa.
On mietittävä, aistittava ja havainnoitava, mihin astuu. Maaperästä tulee outo välitila. Se
pakottaa suuntaamaan huomion itseensä. Suo vastustaa, se upottaa, hidastaa. Se tekee
suunnittelemani liikkeen mahdottomaksi tai pakottaa muuttamaan sitä. On hypättävä
kosteikon tai ojan yli. On arvioitava tulevaa jalansijaa ja sen kantavuutta.
Ympärillä virtaa tai seisoo vettä. Kosteat mättäät hölskyvät, maasto on pehmeää ja
upottaa. Tunnistan sammalta, varpuja, suopursuja, heinikkoa. Jäkälääkin vähän. Voisin
poimia mustikoita tai puolukoita.
Etenen vaivalloisesti tuntemattomassa maastossa. Etenen varovasti kuin suota
kuulostellen, vähän peloissanikin.
Aika ajoin kännykkäoppaani antaa rohkaisevan viestin. Tämä maasto-opas on vähän kuin
tarinoija tai joogaharjoituksen vetäjä. Saan aistimuksia ja havaintoja suuntaavia lempeitä
kehotuksia, pieniä tehtäviä, rohkaisua. Minusta ei tule näytön orjaa. Pieni äänisignaali
kertoo viestistä. Muutoin kännykkä roikkuu kuin pieni posteljoonin laukku.
Minua kehotetaan etsimään istumapaikka. Kuulostelen, mihin istuisin syömään eväitäni.
Minua pyydetään ottamaan saappaat pois ja tuntemaan kostea maasto paljaiden jalkojeni
alla.
Paljaat jalat tunnustelevat pehmeää, märkää upottavuutta.
Aistikokemus tuottaa nautintoa.
Minulla ei ole käsitystä ajan kulusta. On vain nyt. Etenen kohti laskevan auringon kajoa.
Kuvittelen mielessäni, että tulisin aukeamalle. Aukeama osoittautuukin pieneksi järveksi.
Ilma on hiljainen ja tyyni. Aurinko kultaa vastarannan puita.
Vähitellen kännykkäoppaani kehottaa saapumaan uuteen määränpäähän. Kartalla on
koordinaatit. Valitsen lyhyemmän tien.
Yhden kerran arvioin maaston väärin. Toinen jalka uppoaa polvea myöten märkään.
Puljaan.
Vähän pelästyn. On täysi työ vetää vettä täynnä oleva saapasjalka ylös. Saan apua.
Ihana verbi: puljata.
Ei mitään puliveivaamista. Puljaaminen tarkoitti lapsuudessa sitä, että upposit saappaat
jalassa vahingossa johonkin syvään, saappaisiin tunki vettä ja niistä kuului pluts, pluts,
litinää, lotinaa.
Tämänkin aistimuksen ja sanan olin unohtanut.
Kun aika alkaa upottaa
Suo – kävelyn tiellä kestää mekaanisesti tunneissa mitattuna kokonaisuudessaan noin
neljä tuntia. Suolla kävelemäni ja samoilemani aika ei kuitenkaan ollut kellon aikaa. Se oli
ruumiilla elettyä ja aistittua aikaa, joka rakentui askelten painumisesta kosteisiin mättäisiin,
pysähdyksistä, kuulostelusta, ympäristön ja maaperän havainnoista.
Henri Bergson erotti mitattavan ajan koetusta ajasta, kestosta, duréesta. Kesto on elävää,
koettua, virtaavaa aikaa. Vasta jälkikäteen Bergson auttaa minua ymmärtämään jotakin
siitä, mitä suo teki ajalleni.
Suo hidasti.
Mutta suon hitaus ei ole vain minun hitauttani. Suolla on oma aikansa. Sen hapettomissa
syvyyksissä ovat turpeena läsnä muinaiset kasvit, siitepöly, vanha hiili, suoruumiit ja
esineet. Suo on elävä arkisto, jatkuvassa hitaassa muutoksessa ja samalla täynnä
säilynyttä aikaa.
Minun suokävelyni kohtasi toisenlaisen keston.
Suo pakotti myös luopumaan osasta toimijuuttani.
Tuija Kokkonen on käyttänyt heikon toimijuuden käsitettä toiminnasta, jossa ihminen vetäytyy hallitsevan toimijan asemasta ja antaa tilaa ei-inhimillisten toimijoiden kestolle, tahdolle ja ilmaisulle.
Suolla heikko toimijuus ei ollut vain eettinen valinta. Maasto pakotti siihen. En voinut
kävellä miten halusin. En voinut edetä suorinta reittiä. En halunnut kävellä opastetuilla
reiteillä. En voinut olla tietämättä, mitä jalkojeni alla tapahtui.
Suo oli kävelyni tiellä.
Juuri siksi aloin kävellä sen kanssa.
Kännykkä suolla
Tähän kaikkeen tarvitsin älypuhelimen.
Sanginjoen suo kantaa jälkiä teknologiasta, jonka avulla ihminen on pyrkinyt hallitsemaan
ja muokkaamaan sitä. Ojat ovat metsätalouden historiaa maastossa, jälkiä pyrkimyksestä
muuttaa vetinen ja huonosti tuottavaksi ymmärretty suo taloudellisesti tuottavaksi
ympäristöksi.
Nyt liikun samalla suolla digitaalisen teknologian avulla.
Älypuhelin ei silti ole ekologisesti viaton väline. Sen valmistaminen tarvitsee mineraaleja,
energiaa ja globaaleja tuotantoketjuja, ja sen käyttäminen kytkeytyy digitaalisen
infrastruktuurin kasvavaan energiankulutukseen. Teknologian ympäristöjälki kulkee
mukanani suolle.
Tätä jännitettä Suo – kävelyn tiellä ei pyri ratkaisemaan kääntymällä teknologiasta pois.
Pikemminkin teos kysyy, mitä teknologialla voidaan tehdä ja millaisia suhteita sen avulla
voidaan rakentaa.
Tämä kysymys liittyy Maria Oivan pitkäaikaiseen taiteelliseen työskentelyyn digitaalisen
teknologian ja nykyesityksen parissa. Oiva on tutkinut teoksissaan digitaalisten välineiden
suhdetta ruumiilliseen kokemukseen sekä lihan, koneen ja vallan kytkentöjä. Teknologia ei
hänen työssään näyttäydy esitykselle ulkopuolisena työkaluna eikä yksiselitteisesti ihmistä
luonnosta vieraannuttavana voimana, vaan materiaalisena ja poliittisena osana sitä
todellisuutta, jossa nykyesitys tapahtuu. Ekologinen kysymys ei silloin ratkea teknologiasta
luopumalla, vaan ulottuu siihen, miten teknologiaa käytetään, minkälaista toimijuutta sille
annetaan ja millaisia suhteita sen avulla tehdään mahdollisiksi.
Suo – kävelyn tiellä jatkaa tätä tutkimusta konkreettisesti. Älypuhelin on esityksen
kanssatoimija. Sen äänet, tekstit ja paikannusteknologia kietoutuvat kävelijän ruumiiseen
ja suon materiaalisuuteen. Laite ei korvaa ympäristön havaitsemista vaan osallistuu
huomion suuntaamiseen. Se kehottaa pysähtymään, kuulostelemaan, koskettamaan,
poikkeamaan totutusta tavasta liikkua ja olemaan suolla.
Teknologiaa ei siis tarvitse häivyttää, jotta kohtaaminen suon kanssa voisi tapahtua.
Päinvastoin se otetaan osaksi kohtaamista.
Kävelyn politiikka
Ehkä juuri tästä alkaa teoksen kävelyn politiikka.
Deirdre Heddon, Stephanie Springgay ja Harry Wilson ovat kirjoittaneet kävelystä
kriittisenä, soveltavana ja poliittisena käytäntönä. Kävely ei ole neutraali tapa siirtää
ihmisruumista paikasta toiseen. Se on liikkuva, situationaalinen ja relationaalinen
praktiikka, joka saattaa ihmisen, paikan, ympäristön, toiset ruumiit, muistot, historiat ja
materiaaliset olosuhteet suhteeseen keskenään.
Suo – kävelyn tiellä tekee tästä suhteisuudesta hyvin konkreettista.
Suo ei ole kävelyn näyttämö tai tausta. Se on kävelyn kanssatekijä.
Stephanie Springgayn ja Sarah E. Trumanin käyttämä walking-with, kanssakäveleminen,
tarjoaa tälle yhden nimen. Kävelijä ei ole irrallinen tarkkailija vaan muodostaa suhdetta
maaperään, paikan historiaan, materiaaleihin ja valtasuhteisiin.
Suhde ei myöskään ole viaton. Juanita Sundberg on muistuttanut, että länsimainen
posthumanistinen ajattelu on voinut esittää ihmisen ja ei-inhimillisen suhteisuutta uutena
teoreettisena löytönä ja samalla sivuuttaa alkuperäiskansojen tietojärjestelmät ja
ontologiat, joissa maa ja ei-inhimilliset toimijat eivät ole koskaan olleet pelkkää passiivista
ympäristöä.
Kävelemisen politiikka ei silloin tarkoita vain hitaammin kävelemistä tai tarkemmin
katsomista. Se kysyy, kuka kulkee, millä maalla, minkä historian päällä ja millaisella
oikeudella.
Suolla en voi kokonaan päättää polkuani etukäteen.
Kysymys on myös siitä, minkälaisten maailmojen puolesta kävelemme.
Kolme utopiaa
Sanginjoella kulkiessani en tiennyt vielä ajattelevani utopioita.
Jälkikäteen niitä alkaa erottua ainakin kolme.
Ensimmäinen on modernisaation utopia.
Sanginjoen suomaiden ojitushistoria kertoo maailmasta, jossa edistys tarkoitti luonnon
muuttamista tuotannoksi. Suo oli joutomaata, hyödytöntä, vetistä, tehotonta. Se piti
kuivattaa ja valjastaa metsätalouden tarpeisiin. Erityisesti 1960- ja 1970-lukujen
ojitushuuman Suomessa ihmisen ja koneen tehtäväksi tuli voittaa suo ja muuttaa se
tuottavaksi mänty- ja kuusimetsäksi.
Tämäkin oli utopia: kuva paremmasta tulevaisuudesta.
Mutta sen parempi tulevaisuus perustui suon muuttamiseen joksikin muuksi.
Toinen utopia saapui Sanginjoelle 1990-luvun alussa. Iriadamant-yhteisö pyrki
luonnonmukaiseen elämään arktisissa olosuhteissa. Vilpittömästi tavoiteltuun
vaihtoehtoiseen elämäntapaan kietoutuivat kuitenkin vallankäyttö, kultin piirteet ja
kolonialistinen ylemmyys. Luonnonmukaiseksi kuviteltu elämä ei tehnyt ihmisyhteisöstä
automaattisesti oikeudenmukaista.
Kaksi utopiaa.
Toinen halusi hallita luontoa.
Toinen halusi palata luontoon.
Kumpikin tiesi jo ennalta, millainen maailman pitäisi olla.
Suo – kävelyn tiellä ehdottaa ehkä kolmatta, paljon pienempää utopiaa.
Se ei tarjoa ohjelmaa eikä valmista maailmaa. Se järjestää muutamaksi tunniksi uudelleen
tapani olla siinä maailmassa, joka jo on.
Iriadamantin rikkoutunut utopia ei jäänyt vain Sanginjoen menneisyyteen. Teoksen
kokemuspuhe toi utopioiden menetyksen ja ekologisen kriisin myös yksilön ruumiiseen.
Oppaamme kertoi omasta anoreksiastaan ja kokemuksestaan, että syömishäiriöiden
kaltaisia sairauksia tarkastellaan helposti yksilön ongelmina tunnistamatta niiden
mahdollisia yhteyksiä näkymättömämpiin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin rakenteisiin. Entä
jos kaikki se, minkä nimeämme yksilön häiriöksi, ei alakaan eikä pääty yksilöön?
Entä jos maailmassa voisi olla näin?
Jill Dolan on kirjoittanut esityksen utooppisista performatiiveista: hetkistä, joissa toinen
mahdollinen maailma tulee ruumiillisesti ja affektiivisesti koettavaksi ennen kuin siitä tulee
ohjelma tai poliittinen suunnitelma.
Suolla tällainen communitas ei kuitenkaan synny vain ihmisten kesken.
Mukana ovat kostea maaperä, rahkasammal, ojat, lahopuut, vesi, aurinko, minun kömpelö
ruumiini, kännykkä, toiset kävelijät, menneet ihmiset ja metsätalouden jäljet.
Donna Haraway käyttäisi ehkä sanaa sympoiesis: yhdessä maailmaksi tulemista,
tekemistä, jossa kukaan ei tee maailmaa yksin.
Carl Lavery puolestaan ehdottaa, ettei teatterin ekologisuutta pitäisi ymmärtää
ensisijaisesti ekologisen kriisin käsittelemisenä aiheena. Ekologisuus voi tapahtua itse
esityksen suhteissa, materiaalisuudessa ja tavassa järjestää ruumiiden, paikan ja
maailman kohtaaminen.
Tässä mielessä Suo – kävelyn tiellä ei oikeastaan kerro suosta.
Se tapahtuu suon kanssa.
Suo esittää.
Suo tapahtuu.
Ekologinen utopia ei ole paikka, johon esitys minut kuljettaisi. Se on hetkellinen muutos
kokemisen tavassa.
Entä jos maailmassa voisi olla näin? Se saa myös kysymään, mitä maailma tekee ruumiillemme.
Välitilassa
Mutta suo ei tarjoa puhdasta utopiaa.
Sanginjoen maisemaan ovat painuneet ojituksen jäljet. Metsätalous on muuttanut veden
kulkua. Toisaalla tehdään ennallistamistyötä: ojia tukitaan, veden annetaan palata, suon
kastua uudelleen.
Suo ei ole koskematon luonto, johon minä voisin hetkeksi paeta ihmisen pilaamasta
maailmasta.
Se on vaurioitunut, muuttuva, elävä.
Ehkä juuri siksi suo tuntuu niin voimakkaalta välitilalta.
Se ei oikein suostu länsimaisen ajattelun selkeisiin jakoihin. Se ei ole maata eikä vettä.
Sen pinta kantaa ja ei kanna. Se säilyttää sellaista, minkä pitäisi olla maatunut. Se on
samanaikaisesti hajoamista ja säilymistä, elämää ja kuolemaa, menneisyyttä ja
nykyhetkeä.
Modernisaatiolle tällainen epämääräisyys oli ongelma. Suo piti kuivattaa, ojittaa, rajata,
tehdä tuottavaksi ja hallittavaksi.
Suo ei kuitenkaan kanna vain menneen haltuunoton jälkiä. Sanginjoen
luonnonsuojelualuetta ja sen valuma-alueen soita ja kosteikkoja palautetaan parhaillaan
kohti luonnontilaa.
Metsähallituksen pitkän aikavälin ennallistamissuunnitelma ulottuu
vuoteen 2030. Koneen Säätiö osti vuonna 2021 Sanginjoen ulkometsästä noin 1 440
hehtaaria ja lahjoitti alueen valtiolle suojeltavaksi. Nyt alueella tehdään ennallistamistyötä.
Ennallistaminen merkitsee ihmisen puuttumista siihen, minkä ihminen on aikaisemmalla
puuttumisellaan muuttanut. Ojia tukitaan, veden annetaan palata. Sen jälkeen alkaa suon
oma, hidas työ.
Ehkä juuri tämä kannattelee kokemustani myös toivolla. Sanginjoki ei ole vain kertomus
siitä, mitä suolle on tehty. Se on paikka, jossa jotakin yritetään parhaillaan tehdä toisin.
Minussakin suo tekee työtään.
Olen lähtenyt Sanginjoelle ihmisenä, joka ei tunne suota. Minulla oli sanoja ja mielikuvia:
suo siellä, vetelä täällä, suon silmä, Väinämöinen ja Joukahainen, Täällä Pohjantähden
alla. Minulla oli teoriaa, kulttuurista muistia, kuvitelmia.
Sitten jalka upposi.
Pluts.
Puljasin.
Ja jostakin ruumiin muistista palasi sana, jonka olin unohtanut.
Ehkä teos teki lopulta jotakin näin pientä.
Se ei opettanut minulle, mikä suo on.
Se muutti hieman sitä ruumista, joka sanoo sanan suo.
Lähteet
Bergson, Henri. Creative Evolution. Translated by Donald A. Landes. Foreword by
Elizabeth Grosz. Abingdon, UK, and New York: Routledge, 2023.
Bergson, Henri. Time and Free Will: An Essay on the Immediate Data of Consciousness.
Translated by F. L. Pogson. London: George Allen & Unwin, 1910.
Deleuze, Gilles. Bergsonismi. Suomentanut Eetu Virén. Helsinki: Tutkijaliitto, 2018.
Dolan, Jill. Utopia in Performance: Finding Hope at the Theater. Ann Arbor: University of
Michigan Press, 2005. https://doi.org/10.3998/mpub.119520.
Haraway, Donna J. Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham, NC:
Duke University Press, 2016. https://doi.org/10.1215/9780822373780.
Heddon, Deirdre, Stephanie Springgay, and Harry Wilson. “Walking as Applied Critical
Practices: Methodologies, Pedagogies, and Performances.” Research in Drama
Education: The Journal of Applied Theatre and Performance 30, no. 4 (2025): 691–701.
https://doi.org/10.1080/13569783.2025.2608772.
Kokkonen, Tuija. Esityksen mahdollinen luonto: Suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa
keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Acta Scenica 48. Helsinki: Taideyliopiston
Teatterikorkeakoulu, Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, 2017.
Kokkonen, Tuija. “Ei-ihmisten esitys: Seuraamassa lintuja täällä rajaseudulla.” Tiede &
edistys 49, no. 1–2 (2024): 62–79. https://doi.org/10.51809/te.142958.
Lavery, Carl. An Idea for a Theatre Ecology: Methods, Theories, Histories and Practices.
Manchester: Manchester University Press, 2025.
Springgay, Stephanie, and Sarah E. Truman. “Stone Walks: Inhuman Animacies and
Queer Archives of Feeling.” Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education 38, no.
6 (2017): 851–63. https://doi.org/10.1080/01596306.2016.1226777.
Springgay, Stephanie, and Sarah E. Truman. Walking Methodologies in a
More-than-Human World: WalkingLab. London: Routledge, 2018.
Sundberg, Juanita. “Decolonizing Posthumanist Geographies.” Cultural Geographies 21,
no. 1 (2014): 33–47. https://doi.org/10.1177/1474474013486067.
Kuva: Juha Niemelä