Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus, myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.
2015

"Perjantain kuva" Kuvassa on kannettava tietokone ja sen edessä juotavaa mukissa ja puuroa lautasella.

Olen nukkunut taidevankilassa kuin tukki.
Viime yönä kylläkin näin paljon ja sekavia unia. Niissä esiintyi hyvin tuntemiani ihmisiä, ystäviä.

Se on harvinaista. Yleensä unissani on vain ala-asteen luokkatovereita, entisiä naapureita tai joskus joku Anna Abreu.

Tänään sain kerralla riittävästi aamukahvia, sauvasekoittimelle tarkoitetussa korkeassa ja kapeassa kulhossa.

Vartijoiden pila, johon en voi – eikä minun tarvitse – vastata. Ilahduin ja huvituin kyllä (heti, kun sain silmäni kokonaan auki).

Kirjoitin aamupäivällä tekstin yhteen valokuvaprojektiini. Se valui sormenpäistäni. Solkenaan!

Normaalisti kirjoittaminen on näin vaivatonta, suorastaan hurmioituneen auvoisaa vain muutaman minuutin pätkissä. Sitä sanotaan inspiraatioksi, ”hengellä täyttymiseksi”, mutta oikeasti se on vain rauhoittumista, heittäytymistä, keskittymistä. Se taas vaatii tahtoa, mutta tahto yksinään on avuton, mimosamainen. Se tarvitsee tukea, olosuhteita.

Puhelimen ja sähköpostin poissaolo selittävät paljon. Olen lukenut pyhän Jeesuksen Teresan omaelämäkerran loppuun. Holtittoman sekavassa ja pahasti ”alikirjoitetussa” kirjassaan hän tähdentää, että meidän on olennaisen tärkeää ”tehdä väkivaltaa itsellemme”. Jotakin sellaista taidevankilassakin tehdään. Siteet maailmaan on brutaalisti katkaistu. Minuun saa yhteyden vain hätätapauksessa.

Tämä on vankeuteni viimeinen vuorokausi.

Eilen, torstaina, oli tuhnuisempi olo, jonkinlainen ”välipäivä” ilmeisesti. Outo päänsärky aamusta iltaan – sellainen, joka katoaa, jos sitä alkaa tunnustella, ja palaa heti, kun sitä ei ajattele.

Sain silti toisen liian kauan päällä-istutun tuska-ahdistus-hätä-projektini lupaavasti käyntiin. (Se on lastenkirja, tarkkaan ottaen puoliksi kirjoitettu jo. Terkkuja, Ilja!)

Taidevankila toimii. Suosittelen sydämellisesti.

Minua ei myöskään haittaa olla mukana taideperformanssissa. Performanssit ovat vähän niin kuin huvipuiston laitteet. Kuulostavat ja näyttävät hurjilta mutta ovat täysin turvallisia, loppuun asti mietittyjä ja laskelmoituja. Toisin sanoen taideteoksia.

Amerikkalainen taiteilija Chris Burden (joka äskettäin kuoli) teki 1970-luvun alussa performanssin, jossa hän ampui pistoolilla useita laukauksia nousevaa matkustajalentokonetta kohti lentokentän lähellä olevalta rannalta. Dokumentaationa on Burdenin niukka kuvaus tapahtuneesta ja suttuinen valokuva, jossa hän tähtää pyssyllä taivaalla killuvaa Boeingia.

Teos vaivaa minua. En usko, että Burden oikeasti ampui. Tai sitten hän oli ottanut selvää, etteivät pistoolin luodit voi tehdä vakavaa vauriota isolle lentokoneelle?

Tai sitten hän vain oli todella hullu/rohkea.

Hieno teos yhtä kaikki. Se tuo mieleeni Pohjois-Sentinelin urheat asukkaat, jotka tarinan mukaan ampuivat jousilla helikopteria, joka oli tuomassa avustuspaketteja sinne vuoden 2006 tsunamin jälkeen. Taiteilijankaan ei kuulu ajatella omaa parastaan. Eikä edes muiden ihmisten parasta. Vaarallinen maksiimi, mutta periaatteessa, teoriassa, ihanteena tosi.

Taidevankilassakin on vaaransa. Moni varmasti ahdistuisi liikaa. Kaikki tietävät ”Stanfordin testin”.

On syynsä siihen, ettei vartijoiden kanssa tulla liian tuttavallisiin väleihin. Sananvaihdot ovat lyhyitä ja pysyvät asiassa. Muiden vankien kanssa seurustellaan saunassa. Sillä on sama tehtävä kuin järveen menemisellä: pääsee hetkeksi pois omista liemistään.

Rakennelmaa pitää pystyssä käsikirjoitus. Improvisointi ei ole sallittua.

Tunteet, joita harvat spontaanit tilanteet ja kohtaamiset vartijoiden kanssa herättävät, ovat häiritseviä. Ne korostuvat liikaa. Ne rikkovat vankilan ensimmäistä sääntöä: tarkoitus on taata työrauha ja antaa vangin tahdolle kaikki mahdollinen tuki ja apu, että keskittyminen olisi mahdollista. Kaikki tähtää siihen, ettei työn ja tekijän väliin tulisi mitään. Kavala maailma on hätistelty pois.

Taidevankila ei ole vain luostarin, päiväkodin ja täysihoitolan yhdistelmä. Se todellakin on ennen kaikkea vankila. Nerokas konsepti.

Jos valtio todella haluaisi tukea taidetta, tiedettä ja kulttuuria, se säätäisi subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaikille henkisen työn tekijöille. Taidevankiloita perustettaisiin kaikkiin kuntiin muiden palvelujen yhteyteen. Vähintään valtion taiteilija-apurahoihin taidepäiväkodin pitäisi kuulua luontaisetuna: viranomaiset hakisivat taiteilijan joka päivä kahdeksaksi tunniksi selliin, jossa taiteentekemiselle olisi kaikki edellytykset, mutta millekään muulle ei mitään edellytyksiä.

Mutta jos taidetta yhä halutaan tukea näinä ”niukkoina” aikoina, se on tehtävä täysin tunnustaen taiteen hyödyttömyys, jopa vaarallisuus yhteiskunnalle.

Kaikki se paskapuhe kulttuuriviennistä ja luovasta luokasta… Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Taiteen ja rahan liitosta haaveilevat vain ne, joilla ei ole mitään käsitystä, saati kokemusta taiteellisen työn laadusta. Taiteella ei koskaan tule olemaan mitään taloudellista merkitystä, ei taiteilijoille itselleen eikä yhteiskunnalle. Ennen muuta se johtuu siitä, ettei luovaa työtä voi ”vain tehdä”. Sitä ei voi tehdä tilauksesta eikä käskystä.

Se ei ole lapioimista. Se eroaa ratkaisevasti kaupankassan ja key account managerin työstä.

Taiteen tekemiseen kuuluu paitsi erityislaatuinen onnellisuus (josta kirjoitin keskiviikkona), myös erityislaatuinen kärsimys, ja tästä taidevankilassakin on viime kädessä kysymys.

Odottaminen, tuskailu, itse-epäily, ahdistus, hätä ja vainottuna olemisen tunne, itserakkauden pelko ja itseinho… siinä joitakin taiteellisen työn olennaisia elementtejä. Ne vievät aikaa, joka näyttää valuvan hukkaan, vaikka oikeasti kysymys on väistämättömästä kypsyttely- ja käymisprosessista.

Taidevankilassakin olisi varmaan hirveää olla työn kypsyttelyvaiheessa?

Eräs vanki sanoi saunassa, oltuaan vankeudessa jo useita päiviä ja silloin viimeistä iltaa, että sen jälkeen kun sai valmiiksi työnsä, jota tuli tekemään, koko homma on itse asiassa maistunut arveluttavasti ”oikealta vankilalta”…

En tiedä. Ehkä prosessi kummasti nopeutuisi? Luova työ on suurimmaksi osaksi odottelua.

Olen kehitellyt fantasiaa, että voisin vain leikata itsestäni paloja sen sijaan, että kirjoittaisin mitä pyydetään: tämänkertainen kolumnini koostuu vasemman käteni pikkurillistä, ensi kerralla saatte reisipalan. Siten voisin aina viipymättä suorittaa työni, key account managerin tavoin. Tai ainakin niin kauan kuin paloiteltavaa riittää. (En ole kovin iso.)

Kielot ovat puhjenneet kukkaan vankilajaksoni aikana. Eilen jäin viimeisenä saunalle ja huomasin silloin ison sisiliskon hirsiseinällä, ilta-aurinkoa ottamassa. Se oli ollut siinä maastoutuneena koko ajan kenenkään huomaamatta, eikä luikkinut pakoon, vaikka katsoin sitä läheltä. Harmitti, etten voinut kertoa havainnostani muille saunavuorolaisille, koska he olivat jo lähteneet. Ei ole lainkaan sama asia kertoa siitä nyt, tässä.

Tällaisia luonto- ja säähavaintoja tietenkin kaikki tekevät joka päivä. Mutta täällä ne ovat ainoita havaintoja ja merkitsevät siksi enemmän.

On #muuten syvällisen, autuaallisen, täydellisen ihanaa olla tietämätön siitä, millaista sanaa Sipilä tai Soini on nyt käyttänyt, mikä #gate nyt on meneillään, mitä tai ketä pitäisi paheksua tai kannustaa.

Voisiko tällaista ihanuutta kestää? Voisiko näin elää… aina?

Log off – for good? Ja kirjautua sen sijaan todellisuuteen, ilman salasanaa, avoimesti.

Haihattelua? Varmaan.

Ehkä ei pidä liikaa paeta mitättömyyttä ja turhuutta… Ne ovat osa todellisuutta, joten niitä on syytä sietää.

Huomenna tähän aikaan olen taas maailmassa, käytän risuaitoja Twitterissä ja teen Huuto.netissä haun sanoille polaroid, yashica ja olympus mju, ja vastaan, että ei ole, kun kysytään, onko S-etukorttia.

Kotiin päästyäni aion myös selvittää, mikä se pieni mutta tomera lintu on, josta ensimmäisessä bloggauksessani kirjoitin. Se on ahkeroinut ikkunani takana koko viikon. Se on niin kevyt, että se pystyy keikkumaan horsman varressa kasvin taittumatta. Mutta saako tällaista asiaa selville kirjoista? Niissä kerrotaan vain tuon linnun ”lajista”. Nyt on kysymys yksilöstä. Ja senhän toisaalta tunnen jo. Havaintoaineistoni on mittava.

Odotan koputusta ulkoilun tai työpalvelun merkiksi.

En tiedä, mitä kello on. Enkä välitä.

– Antti Nylén

Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat. Ihana vapauden tunne.
2015

"Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat" Kuvassa on ikkunalauta, jolla on ikoni

Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat. Ihana vapauden tunne. Niin kuin varmaan oli odotettavissa?
Tunteessa on myös tiettyä taantumisen riemua.

Ollapa jälleen lapsi, kosketuksissa maahan, osaton rahasta, ajasta ja tiedosta, sidottu konkretiaan ja luonnonjärjestykseen, elää vain siitä armosta, että Jumalan kasvit yhä viitsivät yhteyttää.

Olla sillä tavalla vapaa, että tarvitsisi vain aurinkoa…

Kumminkin lasten vapaus sitoo aina joukon aikuisia. Niin on nytkin. Isojen, asiallisten ihmisten armosta saan hetken elää kuin lapsi ja leikkiä (yksi taiteen pätevimmistä määritelmistä). Täällä vartijat tekevät kaikki ”luonnonjärjestyksen” kannalta välttämättömät työt minun puolestani. Kotona vaimoni hoitaa lapset, vastaa heidän kysymyksiinsä ja katsoo kelloa, pitää silmällä kissoja ja jääkaapin sisältöä.

Tänä aamuna tarvitsin lisää kahvia ja kokeilin: laitoin pelkän tyhjän mukin oven taakse, ei toiminut.

Sitten kirjoitin lapun tarjottimelle ja sain kuppini. Valtava kiitollisuuden tunne: vain minun takiani vartija käveli muki kädessään keittiöön ja takaisin!

Hetken mielijohteesta otin viime sunnuntaina, varustautuessani vankilaan, työhuoneeltani mukaan pienen Tuskien Äidin ikonin, johon olen huomaamattani kiintynyt.

Olen paljon katsellut sitä ennenkin, mutta nyt se on katsellut takaisin. Se on uutta ja ihmeellistä.

Olen rukoillut paljon, mekaanisesti. Oikea käteni tahtoo välillä tehdä ristinmerkin. Käsillä on oma tahto. Olen kaappiluterilainen. Työ on rukousta, rukous on työtä! Uutta tämäkin. Olen laiska rukoilija. Ties vaikka rupeaisin kohta voimistelemaan, tekemään ”vatsalihasliikkeitä”.

Kaikki muu sen sijaan on minulle aivan tuttua, pohjimmiltaan.

Viime kesänä vietin kaksi monen päivän jaksoa melkein yhtä kurinalaisesti kotona ja suomensin Morrisseyn Omaelämäkertaa, joka olisi kenen tahansa kääntäjän painajainen. Muulle kotiväelle kissoja lukuun ottamatta oli järjestetty muuta tekemistä muualla, joten minulla oli velvollisuus työskennellä itseäni säästämättä – ja tilaisuus työskennellä toisten tarpeita ajattelematta, joskin jouduin usein kirjoittamaan yhdellä kädellä, kun nuorin kollimme Paavali tarvitsi syliä ja vasenta käsivarttani leuanaluseksi.

Suomennos valmistui lopulta heinäkuussa, mutta sitä ei ole vieläkään julkaistu. Miksi? Moz only knows.

Ylipäätään kesä on jotain, mistä pitää luopua, jos tekee töitä kirjallisuudelle.

Teen melkein kaikki työni hengenhädässä, teloituskomppanian edessä, viime hetkellä ja viimeisillä voimillani, yksin ja apua haluamatta.

Miksi se on niin?

Olenko vain riippuvainen siitä suuresta helpotuksesta, äkillisestä kohtalon kääntymisestä, kun jokin tuskallinen työ vastoin kaikkea inhimillistä todennäköisyyttä vihdoin valmistuukin?

Pelastusaddikti? Traaginen narsisti. Kusipää, jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi. Saada opetus!

Pahan kukkien suomennoksen valmistuminen, ilmestyminen ja suhteellinen menestys joitakin vuosia sitten oli minulle niin suuri eloonjäämiskokemus, että tunnen sen yhä peräti ruumiillisena ilona ja erityisenä armona. Kai minä sen saan sanoa?

Ehkä pitää olla taiteilija nauttiakseen taidevankilasta, tottunut yksinäiseen työhön, jonka palkka ei ole raha vaan aivan erityinen onnellisuus?

Monien alojen tieteilijät ovat kyllä siinä suhteessa samanlaisia kuin taiteilijat.

Intensiivisiä luomisen ilon hetkiä täällä toki rytmittää kouraiseva ikävä takaisin normaaliuteen.

Minulla on ikävä lapsiani ja vaimoani, heidän ääniään.

Toisaalta on huoli ensi viikosta, sähköpostista, joka varmasti tulvii. Lista tehtävistä asioista pitenee mielessäni. Niitä ei voi tehdä täällä. Tulvikoon, pidentyköön.

Täällä voi vain odottaa koputusta ovelle: aamiainen eli herätys, lounas, työ tai ulkoilu, päivällinen, puhelinaika, saunavuoro, iltapala. Koputuksia on päivän mittaan monta.

Kolmantena päivänä tunnen itseni jo konkariksi, pitkäaikaisvangiksi. Alan laitostua. Äänistä päätellen tänään taisi tulla uusia vankeja. Jos heitä tulee vastaan vessapolulla, ohitan heidät itsevarmana, nyökkäämättä.

En tänäänkään päässyt työpalvelun. Onko vankilan johto katsonut minut työhön kelpaamattomaksi?

Sen sijaan ulkoilin taas ja jatkoin muiden tekemiä tikku- ja käpyaskarteluja. Tapasin sentin pituisen vihreän mittarimadon.

Puhumattomuuden vaikutus ei ole niin suuri kuin kuvittelin. Ensimmäisenä päivänä, kun yhdessä vaiheessa satoi kaatamalla, tunsin spontaania tarvetta todeta jollekulle toiselle ihmiselle: kas, sataa kaatamalla.

Sellaiset yllykkeet ovat nyt poissa.

Pidän myös vankilan askeettisesta ruoasta. Itse asiassa ihanneajatukseni ruokailusta on kulhollinen mössöä ja nurkka, jossa mössön voi kauhoa suuhunsa nopeasti, muristen, jos tilanne vaatii.

Kävin eilenkin uimassa, kuin mikäkin suomalainen. Menen varmaan tänäänkin. Kahdesti järveen joka ilta!

Rutiinit ovat kaikki kaikessa.

Koira – täällä on kaunis kermanvaalea koira, en tiedä kenen – tuntee minut jo läpikotaisin. Se näyttää ikävystyneeltä nähdessään minut pihalla, jossa ei muutenkaan tapahdu mitään mielenkiintoista; kukaan ei tietääkseni ole yrittänyt paeta. Olen koiran mielestä juuri niin tylsä kuin jo maanantaina saattoi arvata.

Eilen istuimme ulkoilualueen penkillä pitkähkön tovin vierekkäin, kunnes se kyllästyi, sillä juttelin sille. (Säännöissä on kielletty vain toisille vangeille puhuminen.)

Olen tänään saanut vaikean tekstini valmiiksi jo ennen lounasta.

Se on ihana asia. Olen tyytyväinen. Olen onnellinen.

Tietysti on varauduttava tavalliseen: että se lakastuu ja murenee, kun katson sitä ”uusin silmin” eli palaan tajuihini.

Mutta toistaiseksi se on elossa, ja ihailen sitä. Lauseissani kiertää veri, ja olen niistä ylpeä.

Omatekemiä!

Hiljaisuudessa tietokoneeni näppäinten äänet ovat oudon nautinnollisia. Minun työni ääni.

Aloin kirjoittaa kirjoituskoneaikana, ja tämä sama ääni kuului neitsytkammaristani 1990-luvun alussa joka päivä, paljon kovempana mutta myös arempana, anteeksipyytelevänä ja silti niin omahyväisenä.

Nyt teen samaa luvan kanssa. Tämä on minun ammattini. Olen ollut onnekas.

–Antti Nylén

Rakkauden mysteerit
2012

Rakkauden mysteerit -merkki

Rakkauden mysteerit on esoteerinen koulu, jonka opetus tähtää universaalin kauneuden kokemukseen. Opetuksen lähtökohtana on Platonin dialogi Pidot, jonka kautta tutkitaan erityisesti rakkauden ja eroottisen kauneuden suhdetta ympäristön ja todellisuuden kokemiseen. Esoteerisen opetuksen mallissa osallistujat johdatetaan arkkityyppisten initiaatiorituaalien ja dialektisen ajattelun polkua pitkin syvemmälle Rakkauden Mysteerien filosofiseen kontemplaatioon. Mysteeriopetus koostuu kolmesta initiaatiosta.

I Pöytä

Pöytä on sokraattiselle dialektiikalle perustuva opintomuoto, joka noudattaa Platonin esittelemää Rakkauden Tikapuiden rakennetta: se syventää kaupunkiympäristössä liikkumisen ja keskustelun kautta tapaa, jolla katsojat havaitsevat ja sisäistävät ympärillään olevaa kauneutta.

II Pidot

Pidot johdattavat eroottisen kauneuden kokemukseen kehon ja ylistyksen kautta. Pitoihin osallistuu kaksitoista juhlijaa.

III Luola

Luola on Platonin luolavertaukselle rakentuva ritualistinen esitys, jonka tarkoituksena on murtaa tapa, jolla katsomme todellisuutta.

Rakkauden mysteerien opiskelu aloitetaan Pöydästä.

Rakkauden mysteerit on esoteerinen koulu, jonka opetus tähtää universaalin kauneuden kokemukseen. Opetuksen lähtökohtana on Platonin dialogi Pidot, jonka kautta tutkitaan erityisesti rakkauden ja eroottisen kauneuden suhdetta ympäristön ja todellisuuden kokemiseen. Esoteerisen opetuksen mallissa osallistujat johdatetaan arkkityyppisten initiaatiorituaalien ja dialektisen ajattelun polkua pitkin syvemmälle Rakkauden Mysteerien filosofiseen kontemplaatioon. Mysteeriopetus koostuu kolmesta initiaatiosta.

I Pöytä

Pöytä on sokraattiselle dialektiikalle perustuva opintomuoto, joka noudattaa Platonin esittelemää Rakkauden Tikapuiden rakennetta: se syventää kaupunkiympäristössä liikkumisen ja keskustelun kautta tapaa, jolla katsojat havaitsevat ja sisäistävät ympärillään olevaa kauneutta.

II Pidot

Pidot johdattavat eroottisen kauneuden kokemukseen kehon ja ylistyksen kautta. Pitoihin osallistuu kaksitoista juhlijaa.

III Luola

Luola on Platonin luolavertaukselle rakentuva ritualistinen esitys, jonka tarkoituksena on murtaa tapa, jolla katsomme todellisuutta.

Rakkauden mysteerien opiskelu aloitetaan Pöydästä.

Calvino x 5 -seminaari
2002

Calvino-sarjan VI osa: johdonmukaisuus
Työpajoja, demonstraatioita ja esitelmiä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Calvino-esityssarjasta Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyönlaitoksella 16.- 17.12.2002. Osallistujina Näyttelijäntyönlaitoksen sekä Draama-linjan oppilaat.

16.12. klo 10 – 18

I osa: keveys: , SILLÄ HE EIVÄT TIEDÄ MITÄ HE TEKEVÄT
Vetäjinä ohjaaja Tommi Silvennoinen, näyttelijät Sidi Lahdenperä ja Kolina Seppälä

II osa: nopeus: MAAILMAN NOPEIN KONE
Vetäjinä ohjaaja Janne Saarakkala, koreografi Pia Karaspuro, dramaturgi Jani Manninen ja tanssijat Sini Haapalinna ja Sunniva Huglen

III osa: täsmällisyys: ZECKETT
Vetäjinä näyttelijät Ville Härkönen ja Kolina Seppälä

17.12. klo 10 – 17

IV osa: näkyvyys: NÄHTY.
Vetäjänä dramaturgi Selja Ahava

V osa: moninaisuus: L’AMOUR ABSOLU – kosmosonaatteja
Vetäjänä koreografi Pasi Mäkelä

Yhteenveto ja keskustelua