Julkinen lukupiiri
2007

Julkinen lukupiiri

Kampin ja Itäkeskuksen väliset metrovuorot 30.5.–7.6.2007
Jussi Johnsson luki HKL:n metrossa matkustajille ääneen yhteiskunnallisista ajatuksia Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta Odotustila – Pamfletti uudesta työstä ja Kaarina Hazardin kirjasta Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta.

Raportti 1.8.2007

Jussi Johnsson: Julkinen lukupiiri

Julkinen lukupiiri on performatiivinen tapahtuma, jossa luetaan yleisölle ääneen yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä tekstejä julkisilla paikoilla. Tarkoituksena on jakaa tekstien sisältöjä kollektiivisesti livetilanteessa, elvyttää äänenlukemisen tapaa sosiaalisesti kokoavana ja yhdistävänä eleenä, rikkoa julkisten tilojen käyttörutiineja ja laajentaa niiden käyttötapoja aktivoimalla niitä mahdollisina yhteiskunnallisen keskustelun foorumeina. Tekstejä ääneen lukeva julkinen lukija toimii Julkisen lukupiirin käynnistävänä protagonistina ja sitä ohjaavana moderaattorina. Yleisön jäsenet voivat osallistua siihen passiivisina kuulijoina ja katselijoina sekä aktiivisina keskustelijoina. Julkinen lukupiiri on osa Todellisuuden tutkimuskeskuksen (TTK) vuoden 2007 teemaa, jossa tutkitaan poliittisen ja yhteiskunnallisen esityksen mahdollisuuksia. Esitän tässä raportissa eräitä havaintojani ja kokemuksiani Julkisesta lukupiiristä. Toistaiseksi en ole saanut tietoa, onko HKL:lle tullut Julkisesta Lukupiiristä muuta palautetta, kuin mihin tuonnempana viittaan. Lopuksi kerron lukupiirin jatkosuunnitelmista.

Toteutin Julkista lukupiiriä ensimmäisen kerran Helsingin kaupungin liikennelaitoksen metrossa. Kokeilin lukupiiriä 16.5.2007 aamulla klo 8 – 9 välisenä aikana. Siitä saatujen kokemusten perusteella toteutin lukupiiriä 8 kertaa 30.5., 1.6., 5.6., ja 7.6.2007. Kunakin päivä luin kahdesti tunnin ajan klo 7.30 – 8.30 ja klo 16 – 17 välisinä aikoina. Valitsin lukupaikaksi jonkun metrovaunun Itäkeskuksen ja Kampin metroasemien välillä ko aikoina liikennöivistä metrojunista. Ensimmäisellä viikolla luin otteita Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta ”Odotustila – Pamfletti uudesta työstä” ja jälkimmäisellä viikolla Kaarina Hazardin kirjasta ”Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta”.

Lukupiirin idea syntyi pikemminkin henkilökohtaisesta kokemuksesta kuin oivalluksesta, että lukupiiriä voisi käyttää yhtenä poliittisen tai yhteiskunnallisen esityksen muotona. TTK:n kirjahankeen ”Ei-ymmärtämisen eteinen” tapaamisissa luimme ääneen kirjoittamiamme tekstejä. Mielestäni tekstien kuunteleminen luettuina oli jo itsessään esteettinen elämys. Ääneenlukeminen vahvisti mielestäni kirjahankkeeseen osallistuvien keskinäistä yhteisöllisyyden tunnetta. Tekstien kuunteleminen auttoi minua ymmärtämään tekstien sisällöt erityisellä tavalla verrattuna siihen, jos olisin lukenut niitä vain omissa oloissani. Eri ihmiset ymmärtävät saman tekstin omalla persoonallisella tavallaan ja tuo tapa ikään kuin tulee esille , kun kyseinen henkilö lukee tekstin ääneen. Minusta erilaisten ajattelutapojen kuunteleminen avasi useampia vaihtoehtoja tekstin sisällön ja merkitysten tulkitsemiseen. Toisaalta ääneenlukeminen haastoi minua itseäni lukemaan huolellisemmin ja etsimään keskittyneemmin kirjoittajan ajatusta.

Julkisen tilan käyttörutiinin rikkominen

Olin hankkinut luvat lukupiirien pitämiseen Helsingin kaupungin liikennelaitokselta. Pyrin johdattamaan matkustaja-katsojat mukaan lukupiiriin ystävällisillä ja kohteliailla spiikeillä ja siistillä pukeutumisella. ”Esiintymisasuna” minulla oli ylläni vihertävä kesäpuku, valkoinen kauluspaita ja vihreä kukkakuvioinen solmio. Kannoin kädessäni luettavaa kirjaa ja vaaleanruskeaa nahkasalkkua. Päädyin muodolliseen ja siistiin vaatetukseen, koska ajatteli sen parhaiten herättävän matkustaja-katsojien luottamuksen. Arvelin, että epäsiisti pukeutuminen saattaisi pelästyttää jotkut ja lukita heidän ensimmäiset assosiaationsa minusta esim. mielenterveyspotilaaseen tai huumeiden käyttäjään. En halunnut myöskään ottaa radikaalisti kantaa mihinkään tai provosoida pukeutumisellani tai käyttäytymiselläni, koska arvelin sen vievän matkustaja-katsojien huomion pois luettavista teksteistä. Vasta myöhemmin mieleeni juolahti, että jotkut heistä saattoivat luulla minua jonkin uskonlahkon edustajaksi (Vrt. esim. mormonien siisti pukeutumien)

Minulla oli rintapielessä nimikyltti, jossa luki Todellisuuden tutkimuskeskus, Jussi Johnsson, Julkinen lukija. Olin myös askarrellut metallisesta vaatehenkarista roikkuvan A4 -kokoisen kyltin, jossa näkyi TTK:n logo ja sen alapuolella luki paksuin mustin kirjaimin Julkinen lukupiiri . Lukupiirin ajaksi ripustin henkarin pieneen mainostauluun, joita löytyy tangoista metrovaunujen käytävien molemmin puolin. Rintanappi ja kyltti olivat ”esiintymisasun” lisäksi ainoat visuaaliset elementit, jotka viittasivat esitykseen. Lisäksi informoin matkustaja-katsojia etukäteen valmistelulla spiikillä, jossa kerroin lyhyesti mistä lukupiirissä oli kyse.

Vaunuun astuttuani hakeuduin sen keskikohdalle. Ensimmäisillä kerroilla, kun vaunuissa oli vielä runsaasti tilaa, istuin penkillä. Kesäkuussa metron vuorovälien harvennettua ja matkustajamäärien kasvaessa jäin seisomaan käytävälle suunnilleen istuinpaikkojen puoliväliin. Kiinnitin ensimmäiseksi henkaribanderollini mainostauluun. Sitten ilmoitin matkustajille suunnilleen seuraavaa: ”Hyvää päivää hyvät matkustajat! Tämä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkinen lukupiiri. Luen teille ääneen otteita (kirjoittajan nimi) kirjasta (kirjan nimi). Halutessanne voitte toki tulla lähemmäksi, niin kuulette paremmin”. Ja sitten aloin lukemaan. Joillakin asemilla toistin alkuspiikin selventääkseni uusille matkustajille mistä oikein oli kyse. Luin aina tunnin kerrallaan, jonka aikana ehdin ajaa Itäkeskuksen ja Kampin välin edestakaisin noin kahdesti. Päätepysäkeillä spiikkasin suunnilleen näin: ”Hyvät matkustajat, lähestymme Kampin metroasemaa. Tämä oli Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkinen lukupiiri. Jatkan lukupiiriä Itäkeskuksen suuntaan kulkevassa metrossa. Toivotan teille mukavaa päivän jatkoa.”

Spiikeistä, kyltistä ja pukeutumisesta huolimatta luulen, että useat matkustaja-katsojat eivät aluksi ymmärtäneet, mitä olivat seuraamassa. TTK on suurelle yleisölle suhteellisen tuntematon ja nimemme ei yhdisty heti tunnistettavasti esitystaiteeseen. Toisaalta matkustaja-katsojat joutuivat kuuntelemaan tarkemmin lukemiani tekstejä ja tulkitsemaan tapahtumaa niiden kautta. Muutama matkustaja-katsoja tiedusteli, mikä TTK on. Onneksi minulla oli mukana nippu TTK kortteja, joita jakelin tiedustelijoille samalla, kun kerroin TKK:sta erilaisten esitysten tekijöiden ryhmittymänä. Uskon, että ne jotka tunnistivat heti johdannosta, että esitys on TTK:sta, tulkitsivat lukupiiriä taidekontekstista käsin.

Aluksi matkustaja-katsojat yleensä näyttivät hämmentyneiltä, yllättyneiltä tai jopa pelästyneiltä. Spiikkieni ensimmäisten sekuntien aikana, moni alkoi kaivaa lompakkoaan luulleen minua varmaan lipuntarkastajaksi. Suurin osa matkustaja-katsojista näytti rauhoittuvan, rentotuvan ja kohdistavansa huomionsa uteliaasti minuun, kun he olivat ymmärtäneet lukupiirin idean. Eräät kävelivät lähemmäksi kuullakseen paremmin. Mielestäni julkinen lukupiiri onnistui rikkomaan metrotilan käyttörutiineja havainnollistamalla matkustaja-katsojille metron mahdollisuuksia performatiivisen tapahtuman paikkana.

Aluksi suunnittelin kysyväni matkustaja-katsojilta lupaa saada lukea heille. Kun kuvittelin itseni heidän asemaan, tajusin, että ehdotus poikkeaisi niin paljon metrotilan arkikäytön kontekstista, että meissä kaikissa asuva primitiivinen tuntemattoman pelko saattaisi ajaa minutkin torjumaan ehdotuksen. Päätin aloittaa tilaisuuden omilla ehdoillani, ja vasta sitten kun tapahtuman luonne selvisi matkustaja-katsojille, tarjosin heille vaihtoehtoja jatkaa lukemista tai keskeyttää sen. Kysymys katsojan roolin vapaaehtoisuudesta jäi kuitenkin askarruttamaan minua.

Hiljaisuus on yhä harvinaisempaa luksusta urbaanissa kaupunkimiljöössä. Kaipaan itse monesti hiljaisuttaa ja liikkumattomuutta kaupunkitiloissa siitäkin huolimatta, ettei niiden luonne vastaa tähän kaipaukseen. Kaupunkitila on lähtökohtaisesti täynnä ääniä, liikettä ja merkityksiä, joihin olemme turtuneet ja joita emme enää edes noteeraa. Uusi ja poikkeava ärsyke saattaa herättää ärtymystä muistuttamalla urbaanissa miljöössä sinkoilevien ärsykkeiden ja impulssien tulvasta. Lukupiirin vetäminen aiheutti itsessäni ristiriitaisen kysymyksen. Antaako tilaan hiljaisuuden tarpeelle, jonka tunnistan itsessäni, vai rikkoa sitä epätavanomaisella ja osittain provosoivallakin tavalla?

Ääneenlukeminen sosiaalisena eleenä

Suurin osa matkustaja-katsojilta saamistani kommenteista olivat positiivisia: ”Tämähän on hauskaa!” ”Hyvä ja mielenkiintoinen idea!” ”Mukavaa että tämmöistä järjestetään! Monille matkustaja-katsojille nousi ääneenlukemisesta mieleen nostalginen kuva sosiaalisesti yhdistävästä harrastuksesta menneiltä ajoilta. Eräät muistelivat, kun heille luettiin ääneen kirjoja lapsuudessa. Ainakin yksi katsoja seurasi työmatkallaan Julkista lukupiiriä kahteen kertaan.

Joitakin matkustajia tuntui häiritsevän esiintymiseni metrossa. Kielteinen reaktio syttyi mielestäni niin välittömästi, ettei matkustaja – katsoja voinut ehtiä provosoitua esim. tekstin sisällöstä. Tilanteet vaihtuivat myös usein niin nopeasti, ettei minulla ollut tilaisuutta kysyä matkustaja-katsojalta hänen kielteisen suhtautumisensa syytä. Välistä koin myös, ettei minulla ollut riittävästi keinoja purkaa tällaisia tilanteita hallitusti ja tyydyin siksi keskeyttämään lukemisen ja pyytämään aiheuttamaani häiriötä anteeksi. Jälkeenpäin olen tulkinnut, että yhteistä näille lukupiirin torjuville matkustajille oli, että ylitin jollakin tapaa heidän henkilökohtaisen reviirinsä rajat tai rikoin heidän mielestään metron käyttörutiineja. Oletamme saavamme matkustaa metrossa ilman, että kukaan tulee rikkomaan matkustamisen rutiinia. Sen saa rikkoa korkeintaan lipuntarkastajia, vartiointiliikkeen työntekijä, poliisi tai vastaava. Muu käyttäytymien tulkitaan poikkeavaksi, häiriköinniksi tai suorastaan turvallisuutta uhkaavaksi, vaikkei välitöntä vaaraa olisikaan.

Henkilökohtainen tila on moniselitteinen asia. Se liittyy turvallisuudentunteeseen, mutta myös toisaalta pyrkimykseen hallita tilaa omilla ehdoilla. Mielestäni meillä kaikilla on oma reviirimme, jonka rajat vaihtelevat persoonallisuuden ja tilan mukaan. Jopa julkisessa tilassa, kuten metrossa, joidenkin ihmisten reviiri saattaa olla laaja. He ikään kuin mieltävät metrovaunun omaksi olohuoneekseen ts. omaksi henkilökohtaiseksi tilakseen, vaikka kyseessä onkin yhteinen tila.

Viime vuosina on mediassa ollut jonkin verran keskustelua, kuinka pääkaupunkiseudun asukkaat kokevat olonsa turvattomaksi metrossa. Se ei ilmeisesti vastaa kuitenkaan tilastollista todellisuutta. Sen mukaan Helsingin metrossa ei ole mitenkään erityisen vaarallista matkustaa. Ehkä lehtiin päätyneet väkivaltaiset uutiset kuitenkin ruokkivat turvattomuuden tunnetta.

Pyrin orientoimaan matkustaja-katsojat Julkiseen lukupiiriin niin, ettei heidän ainakaan olisi tarvinnut tuntea oloaan turvattomaksi. Yritin pysyä lukutilanteessa herkkänä ja aistia matkustaja-katsojan reaktioita. Mikäli havaitsin jossakussa merkkejä torjunnasta, kysyin haluaako hän, että keskeytän ääneenlukemisen. Toisinaan jo tämä matkustaja – katsojan huomioonottaminen sulatti torjunnan ja sai hänet kiinnostumaan lukupiiristä. Matkustajille, jotka halusivat keskittyä oman kirja lukemiseen tai keskustella rauhassa toistensa kanssa, esitin anteeksipyyntöni ja toin esille lukupiirin pikemminkin mahdollisuutena kuin pakkosyöttönä

Eräs alle 30-vuotias mies istui edessäni ja soitti HKL:n palvelunumeroon kysyäkseen onko minulla lupa lukupiirin pitoon. Hän ei siis esittänyt tätä kysymystä missään vaiheessa suoraan minulle. Onneksi olin sopinut HKL:n kanssa lukupiiristä etukäteen. Mies ei meinannut millään uskoa puhelimen toisesta päästä kuulemaansa vastausta, koska tivasi luvan perään useamman kerran. Lopetettuaan puhelunsa, kysyi mieheltä, haluaako hän, että keskeytän lukemisen. Mies vastasi: ”ei kun mä vaan halusin kysyä, onko sulla lupa tohon. Sä olet ilmeisesti ihan tosissasi!?”

Muuan nuorisoryhmä naureskeli aluksi minulle ivallisesti, kun he näkivät henkarikylttini ja rintanappini. He pitivät minua hulluna. Kun kerroin heille mistä lukupiirissä oli kyse, he eivät olleet uskoa korviaan. Heitä kiinnosti, olinko uskovainen, teinkö tätä tosiaan työkseni ja paljonko saan palkkaa. Heistä vaikutti toisaalta oudolta, että metrossa joku voi työkseen lukea ääneen kirjoja ja toisaalta se oli heistä ”siistiä” Erotessamme toivotimme toisillemme mukavaa kesää.

Toinen alle 30-vuotias mieshenkilö potkaisi asemalaiturilla karatepotkulla vaunun ikkunaan kohdassa, jossa seisoin ja näytti poistuessaan ikkunan takaa minulle etusormea. En tiedä raivostuttiko häntä jokin minun olemuksessani vai mahdollisesti teksti, jota olin lukemassa. Luin Kaarina Hazardin provosoivasti ja nasevasti kirjoitettua feminististä tekstiä. Mies saattoi olla myös huumeiden päihdyttämä ja kokea minut vaarallisena. Ehkä häntä raivostutti, että otin esiintymisellä tilaa itselleni ja koki sen hyökkäyksenä omalle yksityiselle tontilleen. En muista nähneeni miestä vaunussa eikä kukaan käyttäytynyt tuolloin minua kohtaan aggressiivisesti vaunun sisäpuolella. Pelästyin kuitenkin hieman. Ajattelin ensimmäistä kertaa, että lukupiiri saattaa laukaista joillakin väkivaltaista käyttäytymistä minua kohtaan. Samana päivänä humaltunut ja resuinen ikäiseni mies tuli haastamaan riitaa. Jouduin keskeyttämään lukemisen ja yritin rauhoitella kaveria. Mies puhui sen verran epäselvästi, etten saanut mitään tolkkua hänen puheestaan. Tilanne laukesi, kun poistuimme molemmat vaunusta Kampin metroasemalla ja mies lähti hoipertelemaan kohti ostoskeskuksen rullaportaita.

Julkinen lukeminen vaatii ilmaisutaitoja

Metrovaunu oli monella tapaa vaativa paikka lukea ääneen. Vaikka kliseinen kuva ilmaisjakelulehtien taakse kätkeytyvistä hiljaisista helsinkiläismatkustajista pitää osaltaan paikkansa, ei metrovaunu ole suinkaan äänetön tila. Siellä kuluu hälyä, tapahtuu liikettä, muodostuu merkityksiä, jotka vaikuttavat siihen, miten Julkinen lukupiiri ymmärretään. Lapset itkevät, kännykät soivat, ovet paukkuvat, ilmasto hurisee, metroraiteet kolisevat, ihmiset puhuvat jne. Tämä kaikki asettaa erityisiä ilmaisullisia haasteita julkiselle lukijalle.

Akustiikan kannalta parhaimmaksi paikaksi lukea ääneen osoittautui vaunun keskikohta istuinpenkkien puolivälissä. Vaunun ulko-ovien kohdalla oli mielestäni liikaa hälyä ja kolinaa. Poistumisteiden läheisyydessä lukeminen tuntui muutenkin epäedulliselta paikalta matkustaja-katsojan kannalta, koska hän joutuu vaunuun astuessaan yllättäen keskelle esitystä. Sen sijaan vaunu keskellä lukeminen tarjosi hänelle valinnanmahdollisuuden: jäädäkö kauemmas lukupiiristä vai tullako sitä lähemmäksi.

Minusta ei maksanut vaivaa korottaa ääntäni muiden äänien yli, koska se muuttuisi helposti kilpahuutamiseksi ja voisi vaikuttaa epämiellyttävältä sekä matkustaja-katsojista kuin itsestänikin. Oli hyväksyttävä, että vain lähinnä olevat saattoivat kuulla luetut tekstit. Toisaalta minusta oli riittävää, että kauempana olleet saattoivat nähdä jotain erityistä tapahtuvan. Julkiselle lukijalle on eduksi, jos hänen äänensä on kunnossa, hän hallitsee orgaanisen äänenmuodostustekniikan ja omaa selkeän puheilmaisun. Metrovaunussa on varsinkin kesäisin kova ilmastointi ja veto, mikä saattaa rasittaa ääntä ja kuivattaa limakalvoja. Lämmittelin ääneni kevyesti ennen lukupiiriä. Varasin mukaani pullon vettä, jota siemailin lukupiirin aikana, jos suuta alkoi kuivaa. Rentoutin ääntä esiintymisen jälkeen. Yritin olla puskematta ääntä lukiessani ja löytää sellaisen lukuasennon, jossa on rento ja äänenmuodostusta tukeva olo.

Tekstien sisällön jakaminen ja julkinen tila yhteiskunnallisen keskustelun foorumina

Hei,

törmäsin yhteisöönne tänä aamuna metrossa – julkinen lukupiiri on aivan loistava juttu!

Koetan itse tuoda keskusteluilmapiiriä suomalaiseen/helsinkiläiseen ympäristöön, mutta ideanne julkisesta lukemisesta luo aivan uudenlaisen pohjan keskustelulle. Ja kuten huomasin minäkin, ihmiset todella ovat valmiita ja halukkaita keskustelemaan, kunhan joku muu (!!!) tekee avauksen.

Kiitos!

(Erään Matkustaja-katsojan TTK:n sähköpostiosoitteeseen lähettämä kommentti)

Oma kokemukseni ei täysin vastaa yllä olevaa katsojapalautetta. Tekstien sisältöjen jakaminen jäi matkustaja-katsojan kanssa mielestäni puolitiehen, vaikka sekä Holvaksen/Vähämäen että Hazardin tekstit käsittelivät aiheitaan hyvin analyyttisesti, kriittisesti ja rohkeasti niitä koskevia vakiintuneita käsityksiä rikkoen. Yhteiskunnallinen keskustelufoorumi ei ottanut syttyäkseen metrovaunussa.

Yksi TTK:n tämän vuoden tutkimusteeman työtapoihin liittyvä havainto on ollut, että ajatteleminen vaatii aikaa. Metromatka osoittautui liian lyhyeksi ajaksi syventää ajatuksia tai keskustella niistä. Matkalla ehti korkeintaan hämmentyä, havahtua tai provosoitua. Ehdin vaihtaa matkustaja -katsojien kanssa ajatuksia vain hyvin lyhyesti kommentoiden. Yleisin kommentti teksteistä oli kiitos, että olin ottanut aiheen esille. Vähämäen ja Holvaksen ajatukset uudesta työstä ja työelämän muutoksista herättivät kiinnostusta kirjaa ja sen kirjoittajia kohtaan. Monet tulivat kysymään mistä heidän kirjansa voi hankkia. Hazardin kirjasta lukemani kohdat naisen roolista tiedotusvälineissä ja feminismistä keräsivät eteenkin naispuolisia kuulijoita.

Julkisella lukupiirillä ei ollut pysyvää ja tarkkaa tapahtumapaikkaa, vaan luin satunnaisesti siinä vaunussa sinä kellonlyömällä, johon ehdin metroa vaihtaessani. Matkustaja-katsojat joutuivat metrojunassa tavallaan yllätetyksi tilanteessa, jossa heidän ei ainoastaan pitänyt tulkita mistä oli ylipäätään kyse, vaan oletin heidän myös käyvän kanssani dialogia käsillä olevasta aiheesta, vaikka en heitä siihen sinänsä suoraan orientoinutkaan. Tämän voi olla kenelle tahansa yksinkertaisesti liikaa alle puolen tunnin metromatkan aikana. Ajattelulle ja keskustelulle saattaisi olla paremmin sijaa alueella, joka on erotettu väliaikaisesti nimenomaan näitä toimintoja varten muusta julkisesta tilasta. Esimerkiksi viihtyisä sohvaryhmä rautatieasemalla, johon voisi halutessaan istahtaa kuuntelemaan julkista lukijaa, rauhoittua ajattelemaan ja jonne voisi palata halutessaan uudelleen. Ehkä julkinen lukupiiri toimi metrossa parhaimmillaan eräänlaisena inspiraatioasemana ja teksteihin syventyminen, ajattelu ja keskustelu jatkuivat toisaalla.

Toinen kuluneen vuoden työtapoihin liittyvä havainto on poliittisen henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisen mielipiteeni ilmaiseminen olisi saattanut rohkaista matkustaja-katsojaa puolestaan ilmaisemaan oman mielipiteensä. Ehkä minun olisi pitänyt valita teksteistä vieläkin lyhyempiä pätkiä tai referoida niitä omin sanoin. Vetää niistä rohkeammin ja itsenäisemmin omia johtopäätöksiä ja kysyä matkustaja-katsojien mielipiteitä omiin mielipiteisiini viitaten. Olin myös ehkä liian varovainen provokaation suhteen. Pelkäsin sen johtavan juupas-eipäs -kinasteluun. Veisikö henkilökohtaisuus Julkista lukupiiriä eräänlaisen julkisissa tiloissa risteilevän puhujapöntön suuntaan? Edellisen esikuvana tulee mieleen Lontoon Hyde Parkin Speakers Corner. Toisaalta halusin antaa tilaa itse teksteille. Niiden ääneenlukeminen oli Julkisen lukupiirin yksi lähtökohta. Molempien kirjojen tekstit olivat sen verran laveita, että niiden pilkkominen lyhyiksi fragmenteiksi olisi saattanut yksinkertaistaa liikaa käsiteltävää aihetta ja jättää sen vaikeasti ymmärrettäväksi. Samalla kirjoittajien asiantuntemus ja persoonallinen tapa ilmaista kirjallisesti ei olisi tullut esille.

Julkisuutta

Julkinen lukupiiri sai mielestäni positiivisen paljon julkisuutta, vaikka kyseessä oli vaihtoehtotapahtuma valtavirran ulkopuolelta. Sen tiedottamiseen osallistui itseni lisäksi TTK:n Henri Haataja ja HKL: n tiedottaja Elina Maunuksela. Helsingin Sanomat julkaisi 30.5. ja 5.6. lukupiiristä kuvalliset maininnat Minne mennä – palstalla. Saman lehden 25.5. ja 1.6. ilmestyneissä Nyt -liitteissä esityksestä tiedotettiin ”Teatterit” -osiossa. 100 – lehden tapahtumalistoilla esityksestä oli myös maininta. HKL julkaisi lukupiiristä ilmoituksen tiedotussivuillaan ainakin Metro ja 100-lehdissä 4.6. Ylenaikaisen toimittaja Outi Pukkila haastatteli minua suorassa radiolähetyksessä ennen ensimmäistä varsinaista lukupiiriä 30.5.

Jatkokehittelyjä

Ajattelin luoda Julkisesta lukupiiristä TTK:sta tilattavissa olevan konseptin, jonka voisi räätälöidä ko tilaajan tarjoamaan julkiseen tilaan. Kiinnostusta konseptiin on ilmaissut tähän mennessä ainakin Lappeenrannan kaupunginteatteri.

Jatkossa haluaisin kokeilla julkista lukupiiriä tarkemmin määritellyssä julkisessa paikassa esim. aiemmin mainitussa sohvaryhmässä rautatieasemalla, linja-autoterminaalissa tai kauppakeskuksessa. Pidän edelleen ajatuksesta, että lukupiiri tapahtuisi tilassa, jonka tunnistettava luonne on siirtyminen. Haluaisin rikkoa tätä luonnetta rakentamalla siirtymätilaan suoja-alueen, jonne voisi pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan tekstejä ja keskustelemaan niistä. Haluaisin myös edelleen pitää kiinni siitä, että keskustelun lähtökohta olisi ensisijaisesti ääneen luetut tekstit eikä niinkään julkisen lukijan mielipiteet. Lisäksi haluaisin selkeyttää yleisön valinnanmahdollisuutta osallistua lukupiiriin.

Metron suhteen haluaisin kokeilla versiota, jossa mobilisoitaisiin useampia julkisia lukijoita niin, että jokaisessa metrovaunussa olisi oma Julkinen lukupiirinsä. Tämä tapahtuisi myös tiettynä ajankohtana esim. Taiteiden yönä, Helsingin Juhlaviikoilla, Helsinki-päivänä, Metron juhlavuosipäivänä jne. jolloin tapahtuman luonnetta voisi tiedottaa matkustaja-katsojille etukäteen. Lukupiiri olisi silloin metrossa näkyvämpi ja siihen voisivat osallistua useammat. Itse keskustelukin voisi päästä paremmin käyntiin, jos sen mahdollisuudesta olisi tiedotettu etukäteen ja se tapahtuisi erityistapahtuman kontekstissa. Tällöin menetetään toisaalta mahdollisuus rikkoa metron arkikäytön rutiineja.

Uusia luettavia tekstejä:
Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo
Paolo Virno: Väen kielioppi
Slavoj Zizek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan.
TTK:n lehti ”Esitys” (ensimmäinen numero julkaistaan syksyllä 2007)

Kontallaan
2007

Kuvituskuva

POLIITTINEN KATUPERFORMANSSI 24.9.–1.12.2007

KOORDINAATTORIT
Lauri Kontula ja Janne Saarakkala

AIKATAULU JA AIHEET
Kaikki konttaukset Helsingissä, paitsi 3.11. Kajaanissa.

• 24.9. klo 17–18
lähti: Kolmen Sepän patsas / päättyi: Senaatintori, vapaa

• 17.10. klo 16–17
lähti: Mannerheimintien ja Bulevardin kulma / päättyi: Paasikiven patsas, Salomonkatu 1, vapaa

• 20.10. klo 13–14
lähti: Kolmen Sepän patsas / päättyi: Eduskuntatalo, omistettu sairaanhoitajille ja muulle hoitohenkilökunnalle

• 27.10. klo 14–15
lähti: Svenska Teatern, Esplanadi / päätyi: Presidentin linna, vapaa

• 3.11. klo 18:30 – 19
lähti: Raatihuoneentori / päättyi: Kajaaninjoen ranta, vapaa

• 10.11. klo 14–15 peruttu

• 24.11. klo 14–15
lähti: Hakaniementori, metroaseman sisäänkäynti / päätyi: Karhupuisto, vapaa

• 30.11. klo 15:30–16:30
lähti: Kampin metroasema / päätyi: Rautatientori omistettu turvapaikanhakijoille, konttaamassa mukana: Pakolaisneuvonta ry ja Suomen Pakolaisapu ry

• 1.12. klo 12–13
lähti: Kampin metroasema / päätyi: Rautatientori omistettu ilmastonmuutoksen uhreille, konttaamassa mukana: Luonto-liitto, Maanystävät ja Suomen luonnonsuojeluliitto

LÄHTÖKOHDISTA

”Näyttää siltä, että ensimmäisen ja kolmannen maailman ero kulkee yhä enemmän sen vastakkainasettelun mukaisesti, joka erottaa sen, että elää pitkän ja tyydyttävän elämän täynnä materiaalista ja kulttuurista rikkautta, siitä, että omistaa elämänsä jollekin transsendentaaliselle Syylle” , kirjoittaa slovenialainen psykoanalyytikko Slavoj Žižek. Se, että kolmannen maailman kansalaisen on valmis uhraamaan henkensä Syyn puolesta, on ensimmäisen maailman kansalaiselle pahasti häiriintynyt asenne. Minusta ainakin on. Onko mitään Syytä, jonka puolesta olisimme valmiit uhraamaan henkemme?

Olisimmeko valmiit edes konttaamaan?

Todellisuuden tutkimuskeskuksen spektaakkeli-työryhmä konttasi kadulla, Helsingin keskustassa sellaisten ihmisten ja ihmisryhmien puolesta, joiden edestä olivat valmiit laskeutumaan polvilleen. Konttaamisessa ei ollut ironiaa. Se oli vapaaehtoinen mielenilmaisu, poliittinen performanssi, johon saattoi halutessaan osallistua.

Seuraavat ihmisryhmät olivat ”listalla”: sairaanhoitajat, aktivistit, turvapaikanhakijat, ajattelijat, parantajat, yksinhuoltajat, mielisairaat, vapaaehtoistyöntekijät, pienet ikäluokat, mielipidevangit, eläkeläiset, työttömät, kodittomat, huorat, lihavat, masentuneet…

OHJEET KONTTAAJILLE

1. ”VAPAA” tarkoittaa sessiota, jossa kukin konttaaja voi päättää itse henkilön tai ihmisryhmän, jonka puolesta konttaa. Konttaus on henkilökohtainen prosessi, jossa ajatus pidetään koko ajan mukana. Valittu henkilö tai ihmisryhmä saattaa myös konttauksen aikana vaihtua, useastikin, mikäli siltä tuntuu.

2. Vapaiden konttaussessioiden lisäksi järjestetään teemakonttausta, jossa kaikilla on sama henkilö/ihmisryhmä, jonka puolesta kontataan.

3. Ohikulkijoiden kysymyksiin vastataan asiallisesti kenen puolesta ollaan konttaamassa ja jos kysymyksestä herää keskustelu, voi sitä kontatessaan käydä. Kyselijälle voi esittää vastakysymyksen: ”Kenen puolesta sinä konttaisit?” Jos vastaus inspiroi, voi oman konttauksensa aiheen vaihtaa ja kontata toisen esityksen puolesta.

4. Jos vastaukset eivät riitä ja kysyjä jää inttämään esim. muotoa (mikä tämä on), voi sanoa, että se on poliittinen katuperformanssi. Jos tämäkään ei vielä tyydytä ja kysytään järjestäjää, voi sanoa, että Todellisuuden tutkimuskeskus on järjestäjä.

5. Vaatteet ja välineet: Vaatteet ja ainakin housut tulevat likaantumaan, joten ottakaa tämä huomioon. Polvisuojat on must. Polvisuojia saa rautakaupoista tai urheiluvälinekaupoista. Hinta vaihtelee kuudesta eurosta 15:sta euroon. Tanssijoiden kevyet polvisuojat antavat aivan riittävän suojan. Iskuja polviin ei pitäisi tulla. Myös itse tehty toiminee hyvin, tämä selviää kokeilemalla. Hanskat ovat hyvä olla. Katu on likainen ja kylmä. Kontatessa tulee hiki. Liikaa ei kannata laittaa päälle.

6. Konttaaminen ei ole fyysisesti mitenkään huiman raskasta. Ennen konttausta kuitenkin pieni ylävartalon ja hartioiden verryttely on paikallaan.

7. Konttaamisen voi myös milloin tahansa lopettaa kesken, tai sitten voi pitää tauon.

8. Konttaaminen EI ole mielenosoitus vaan katuperformanssi.

9. Purku konttauksen jälkeen on tarpeellinen.

KOLME KOKEMUSESITTELYÄ

24.9.07 klo 17–17:30, VAPAA

Janne ja Lauri konttasivat kahdestaan Kolmen sepän aukiolta Senaatintorille, kumpikin omalla puolella katua, edeten samaa vauhtia. Olimme pukeutuneet omiin vaatteisiimme, polvissa oli suojat ja käsissä hanskat. Alku pelotti mutta heti kun pääsi kontalleen, tilanne oli ihan selvä eikä tuntunut ollenkaan vaikealta, kiusalliselta tai nololta. Konttaaminen keräsi paljon huomiota; katseita, tuijottelua, hymyjä, supinaa, hyvän matkan toivotuksia. Juttelemaan ja kyselemään tuli noin 5–8 henkilöä molemmin puolin katua. Vastaanotto oli kohteliasta. Minkäänlaista aggressiota ei ollut havaittavissa, teos otettiin järjestään hyväntuulisesti tai hämmästellen vastaan. Kommentteja: ”Noilla on joku veto menossa”, ”Onks tää joku protesti?”, Onko kaikki kunnossa?”, ”Toivottavasti lääkitys on kunnossa”, ”Tää on joku taide performanssi”, ”Mitä aktivistit on? Onko ne jotain vasemmistolaisia?”, Onks toi sun kaveri?”

Laurin konttasi mm. yksinhuoltajien, potilaiden, maksuhäiriöisten, masentuneiden ja palestiinalaisten puolesta. Kohderyhmät vaihtelivat oman tuntemuksen mukaan, osa sai inspiraationsa siitä mitä kadulla näki. Vaikka lähtökohtana oli ajatella kohdetta aktiivisesti, huomasi Lauri mielensä lähtevän ajelehtimaan vapaasti, aina välillä palaten kohteeseen ja välillä muuttaen kohdetta. Lauri otti vain muutamaan ohikulkijaan kontaktin. Mieleenpainuvimpia olivat kohtaaminen noin 3-vuotiaan lapsen kanssa sekä keskustelu papin kanssa. Laurin kokemus oli meditatiivinen.

Janne konttasi systemaattisesti aktivistien puolesta ja 100m työttömien puolesta erään miehen pyynnöstä. Tämä keski-ikäinen mies jäi ainoaksi, joka esitti oman näkemyksensä siitä kenen puolesta pitäisi kontata. Muut tyytyivät kyselemään miksi konttaa. Jannen kokemus oli rauhallinen. Janne otti kontaktia ohikulkijoihin ja huomasi, että ihmiset tulevat juttelemaan kun niitä tervehtii.

Huomioita:
– Tämä performanssi herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä mikä on mielenosoituksen ja esityksen ero. Vapaa konttaus on enemmän esitys kuin mielenosoitus. Teemakonttauksessa on päinvastoin.

20.10.07 klo 13:00–13:45, HOIVATYÖTÄ TEKEVIEN PUOLESTA

Konttaamassa olivat Jussi Johnsson , Lauri Kontula, Pauliina Pajunen (Naistenklinikan kätilö), Janne Saarakkala ja Jonna Wikström

 


Five persons belonging to a performance group: Pauliina Pajunen, Jonna Wikstrom, Janne Saarakkala, Jussi Johnsson and Lauri Kontula crawl up to the parliament building in Helsinki October 20, 2007. The group are crawling on behalf of the Finnish nurses who aim to get out on strike for their salaries. The members of the Finnish Union of Health and Social Care Professionals (Tehy) are prepared to take part in mass resignations. About 12,800 members of Tehy would resign on November 19, 2007 if the union’s wage demands are not met, local media reported. REUTERS/Seppo Samuli/Lehtikuva (FINLAND) FINLAND OUT. NO THIRD PARTY SALES. NOT FOR USE BY REUTERS THIRD PARTY DISTRIBUTORS.

(kuva: Anssi Pirttineva)

Konttasimme Kolmen sepän patsaalta Eduskuntatalon ylimmälle portaalle. Kyseessä oli hoitoalan ihmisille omistettu teemakonttaus, jonka julkisesta tiedottamisesta vastasivat Jonna Wikström ja Pauliina Pajunen. Tiedotus onnistui erittäin hyvin, sillä paikalle kertyneet ihmiset olivat selvästi tietoisia siitä, mitä oli meneillään. Jätimme kaikki yhteiset tekijät pois vaatetuksesta. Niitä ei tarvittu, sillä esityksen rakensi tällä kertaa media, joka itsessään keräsi paljon huomiota.

Päällimmäiseksi tästä teema-sessiosta kaikille jäi median yllättävän voimakas läsnäolo. Konttaaminen tapahtui enimmäkseen suhteessa siihen – ei muihin kadun kulkijoihin. Mannerheimintiellä me konttasimme suoranaisessa mediakuplassa, kuin kuvun sisällä. Konttaajia haastateltiin ennen konttausta, sen aikana ja kuvattiin koko matkan ajan. Ahtauden takia tällä kertaa monet olivat kompastua konttaajiin. Median myötä sellaisista asioista kuten kasvojen ilmeistä tuli yhtäkkiä todella merkittäviä. Asiaa kysyttiin suoraan: ”Onks teillä joku sovittu ilme?” Pään asento (ylhäällä/alhaalla) ja katseen suunta (eteen/katuun) luettiin merkeiksi, joiden oletettiin kertovan konttaajien omasta suhteesta aiheeseen nöyrä/ylpeä/valveutunut).

Olimme varautuneet poliisin voimakkaampaan läsnäoloon mutta he tyytyivät seuraamaan tilannetta saapuessamme eduskuntatalolle.

Yleisön vastaanotto oli kannustavaa ja positiivista, liikuttunuttakin; eräs ex-hoitaja purskahti itkuun. Hoitajat ryhtyivät huolehtimaan konttaajista suojaamalla heitä kadunylityspaikoissa, erityisesti Lauria. Eräs sairaanhoitajien puolustaja seurasi koko matkan ajan konttaajia ja puhui puhumistaan kovaan ääneen ja oli hyvin provosoitunut. Eduskuntatalolla nainen antoi Laurille omat hanskansa, joka konttasi paljain käsin. Lauri lopulta sai naisen rauhoittumaan ennen kuin aloitimme purkukeskustelun.

Helsingin Sanomien nettisivuille tuli jälkikäteen myös muutamia kriittisiä kommentteja siitä onko tämä oikea keino hakea huomiota – vai vain halpa?

Katso: http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Hoitajia+tuettiin+kontallaan/1135231178021

Mediaa tai ei, konttauksen jälkimaku oli kaikista konttaajista innostava. Totesimme, että konttaamisen ele on niin voimakas, että konttaajien määrällä ei ole paljon väliä. Se on aina spektaakkeli ja päivänpoliittisessa kontekstissa iso mediaspektaakkeli.

Mielenkiintoinen yleisökommentti: Kun Martin Luther aloitti protestanttisen liikkeen, hän kävi konttailemassa kirkkojen portailla.


(kuva: Anssi Pirttineva)

Henkilökohtaisia kokemuksia/havaintoja:

JUSSI
• Konttasi pää pystyssä ja ryhtyi Pauliinan rinnalla eräänlaiseksi PR-henkilöksi
• Jussista tämä konttaus oli eniten esityksen oloinen; hän koki esiintyjän vastuuta esityksestä ja tuli äärimmäisen tietoiseksi kuvaamisesta; hänestä tämä konttaus sisälsi väistämättä poseeraamista – tietoisuutta ilmeestä

LAURI
• Konttasi tukka silmillä ja paljain käsin – niihin kiinnitettiin huomiota. Tarjottiin hanskoja, joita Lauri ei ottanut vastaan.
• Laurin kädet pysyivät lämpiminä ja vahingoittumattomina. Likaisiksi ne tulivat.
• Lauri löysi matkalta: lehmuksen lehden, kassakuitin, Musta jää-elokuvan filmirullan lähetelapun, vaahteran siemenen, ruosteisen klemmarin, vihreän lasikiteen, muovihaarukan jämät, palan miniDV-kasetin kääremuovia, erikokoisia kiviä ja avaamattoman Marianne-karkin.
• Lauria liikuttui loppumatkasta, mutta päätti pitää tunteen sisällään. Tunteiden näyttäminen median läsnäollessa tuntui kornilta.
• ”Ärsytti lähestyä eduskuntatalon portaita jonossa, tuli sellainen olo että nöyristelee valtiovallan edessä. Kirosanat lentelivät.”


(kuva: Anssi Pirttineva)

PAULIINA
• Ensin pelotti ja jännitti mutta kokemus oli lopulta hieno
• Pauliinaa haastateltiin eniten ja häntä hirvitti se mihin muotoon hänen sanansa tulkittaisiin, sillä Pauliina ei ollut edustamassa Tehyä eikä mitään muutakaan järjestöä vaan konttaamassa yksityishenkilönä.
• Pauliinasta tuntui, että ihmiset/katsojat olivat tosissaan asian äärellä
• Pauliinasta lähtöpaikka oli erinomainen

JANNE
• Keskittyi konttaamiseen ja ehti ajatella äitiään, joka on röntgenhoitaja
• Jutteli vähän aikaa erään hoitajan kanssa ja vastaili yhden toimittajan kysymyksiin. Muuten jätettiin rauhaan (johtui ehkä keskittyneestä ilmeestä)

JONNA
• Jonna ei ottanut yleisöön eikä lehdistöön kontaktia vaan keskittyi konttaamiseen. Hän ajatteli, että teko puhukoon puolestaan.
• Oli jostain kumman syystä pakko kontata aika lujaa
• ”Olo oli alussa sinfoninen”
• Naiset Vantaalla tarjosivat Tehyn Tahdon asia-rintanappia, josta Jonna kieltäytyi (emme kontanneet Tehy-järjestön puolesta vaan ihmisten puolesta)
• Paljon kannustavia kommentteja

24.11.07 klo 14–14.30, VAPAA

Kontallaan olivat Mirva Anjala, Tuomas Tulikorpi, Maria Nuutinen ja Janne Saarakkala.
Reitti: Hakaniemen torilta kauppahallin toiselle puolelle Porthanian katua Karhupuistoon.

Erityistä: Kaunis keli, paljon iloisia ihmisiä liikkeellä. Reitin varrella kohdattiin irtiollut rotweileri, alkoholisteja sekä seksityöntekijöitä ja vanhempia naisihmisiä. Hyvä, positiivinen meininki, juteltiin paljon ihmisten kanssa. Hiekoituskivet olivat uusi, konttausta hankaloittava tekijä.

Yleistä aiheista: Mahdollisesti Jokelan koulusurman vuoksi konttaajien syissä sekä myös ohikulkijoiden ehdottamat syissä tuntui korostuvan masentuneiden nuorten tilanne sekä väkivalta.

Henkilökohtaisia kokemuksia/havaintoja:

MIRVA
• Konttasi masentuneiden nuorten ja yksinäisten vanhusten puolesta, sekä niiden puolesta, jotka pelkää.
• Oli vaikeempi nousta seisomaan kuin laskeutua kontilleen.
• Pitkään oli hiljaa, kuunteli, jännitti puhumista tuntemattomille, mut sit kun aloitti, tuli olo, että kysyispä joku koko ajan. Välillä olis tehny mieli huutaa.
• Hieno kokemus.
• Katseen kohdistaminen mietitytti, tuntui kuikuilulta kun katsoi ihmisiä konttausasennosta johtuen.
• Lasinsirut kiinnitti huomion.
• Kommentti ohikulkijan suusta kännykkään: ”Ei sullakaan niin huonosti mee, että täällä jengi konttaa kadulla.”
• Kavereita tuli vastaan, se rikkoi meditatiivisen olon.
• Autoista näytettiin peukkuja
• Poikalauma huusi toiselta puolelta katua huusi: ” Mitä te teette”, vastasin: ”Konttaan masentuneiden nuorten puolesta”, ottivat vakavasti.
• Kontatessa yleensäkin turvallinen olo, edes vapaana ollut koira ei pelottanut, vaikka yleensä pelkää koiria.

MARIA
• Konttauksen aiheet: asunnottomat, väkivallan kohteeks joutuvat naiset, itseään myymään pakotetut, pienet lapset (ehdotettu aihe), ulkopuolelle suljetut (epäkonkreettinen), maahanmuuttajat, sairaat (ehdotettu), oma mummo
• Aikaisempien konttausten aiheisiin palaa, johtuuko fyysisestä muistista vai siitä, että kokee ne asiat erityisen tärkeiksi?
• Ohikulkeva ystävä totesi osin leikillään, ehkä puolitosissaan: ”I thought you are serious artists.”
• Energinen olo, konttausta edeltävä kävely toimi hyvin lämmittelynä.
• Erona muihin paikkoihin Kalliossa: ihmiset epäili enemmän. ”Onks tää totta.” – kommentteja tuli useita.
• Vapaana olevan koiran ja alkoholistien kohtaaminen jännitti.
• Kohtaamisen hetki tosi lyhyt

JANNE
• Konttauksen aiheet: palkatonta ylityötä tekevät sekä tehyläiset (ehdotuksesta)
• Koirakohta oli sellanen että ekaa kertaa, että tuntui: ” Tää on epämiellyttävää.” , mutta tunne ei kestänyt kauaa.
• Energinen, meditatiivinen fiilis
• Odotus oli, että Kalliossa joku yrjöö päälle. Ihmiset lämpimiä ja kiinnostuneita.
• Hieno sivukommentti baarin terassilta: ”Onks tää päivän aforismi.” Hienosti ajateltu. Vanhempi nainen totesi konttauksesta: ”Niin se Hesekielkin tekee Raamatussa (Hesekielin kirja).”
• Pikkukivet vittumaisia talvella, hiekotuskivet tosi pahaksi polville.
• Yksi setä ei tajunnu vaikka selitettiin.
• Tunne konttaamisesta: sykkii performanssin ja meditaation välillä.
• Tällä kertaa erityisen ulospäin suuntautunut asenne.
• Raitojen ja muun rekvisiitan poisjättö hyvä, saavutetaan mahdollisimman henkilökohtainen tilanne.
• Koira nuoli kasvoja.
• Huomattavaa myös se, että Tehy:n työtaistelun puolesta konttaaminen oli jo unohdettu tai sitä ei oltu Kalliossa noteerattu.
• Taas hauskoja havaintoja psykomaantieteestä: Eri kohtiin sisältyi eri tunnelmia, esim. kauppahallin ovella hyvä fiilis, joukko ihmisiä rupatteli meille. Tunne: ”Näin hyvää palautetta tänään!”

TUOMAS
• Konttasi: pohjoisten alkuperäisasukkaiden puolesta (kuolemassa) ja väkivallasta kärsivien naisten puolesta
• Kalliossa todellisuus tuntuu olevan epävakaisempi.
• Tärkeältä tuntui, että ei ole esiintymisasua, se tois vaan jotain estettä siihen kontaktiin.
• Koiransa irti laskeneen omistajan alistava asenne loukkasi: ”Kerrankin ihmiset on samalla tasolla (kuin koira).”
• Oma tunnelma: meditatiivinen rukous, huomio vaihteli välillä vaikutti olevan enemmän osana performanssissa, tuntui, että oli ”yleisö ja esiintyjä”.
• Konttaaminen provosoi positiivisella tavalla. Kokonaisuudessaan yllättävän positiivinen kokemus

Olotila
2007

Olotila

Olotila on esitys yhdelle katsojalle kerrallaan. Se jakautuu kahteennäytökseen; ensimmäinen näytös tapahtuu kaupunkiympäristössä, jossa
katsoja-kokija ääninauhan ohjaamana havainnoi kaupunkia ja maailmassa
olemistaan. Toinen näytös tapahtuu yksityisasunnossa, jossa kokija silmät
peitettynä johdatetaan ruumiillisille kontakteille perustuvalle matkalle
omaan olemiseen.

Esitys viipyy arkipäiväisen äärellä – asioiden, joihin ei välttämättä
tavanomaisesti kiinnitä lainkaan huomiota – ja kohdistaa huomion
katsoja-kokijan omaan olemassaoloon maailmassa. Siihen kuinka olen ja
todellistun? Kuinka koen ja näen todellisuuden? Olotila pyrkii omalta
osaltaan vahvistamaan ihmistä aistivana, havaitsevana ja ruumiillisena
olentona.

Esitys antaa ihmiselle omaa aikaa takaisin ja auttaa ihmistä antautumaan
maailman ja elämän maagisuudelle.


Työryhmä: Julius Elo, Esu Holopainen, Riikka-Theresa Innanen, Anna Jussilainen, Tuomas Laitinen
Konsepti ja ohjaus: Julius Elo
Kuvat: Johanna Tirronen
Tuotanto: Todellisuuden Tutkimuskeskus / Henri Haataja

Olotilan työryhmä kiittää yhteistyöstä visualisti Mari Vatasta ja Kolo-asuntoa. http://www.kolokoti.fi/

Esitykset: ti 16.1., ke 17.1., pe 19.1., la 20.1., su 21.1., ti 23.1., ke 24.1. 2007
Paikka: Helsinki

”The performance acts as a mirror of subjective experience (…) Seldom is a performance so thoughtfully and simply able to communicate its concept of reality and world view as in State of Being. In addition it lures the one experiencing to consider her own views.”
Teatteri – the finnish theatre magazine

State of Being is a performance for one spectator at a time. It is devided in two scenes; the first one happens outdoors, in the city environment, where the spectator (or experiencer) perceives the city and his/her own existence guided by an audio tape. The second scene takes place in a private apartment, where the ”spectator” is blindfolded and guided into a journey of bodily impulses.

The performance drifts through the ordinary – the things that perhaps in normal life get no attention from us – and directs the attention of the spectator to his/her own way of being in the world. How am I and how do I become real? How do I experience and see reality? State of Being strives to empower the human being as a sensitive, perceptive and bodily being.

By doing this State of Being also challenges ”the tyranny of the eye”, the visual-oriented way of experiencing the world and of making art. By guiding the perception through unusual pathways the performance opens up the conciousness for new ways of being and new fields of experience.

The performance gives your own time back to you and helps you to surrender to the magic of life.

State of Being premiered in Helsinki 16.1.2007 and was performed both in finnish and in english.

Duration approx. 2,5 hours.

Words from experiencers:

”Both personally and artistically a ground-breaking experience!”
”If everybody would experience this there would be no wars”
”Everything is possible!”
”I felt like it read my mind”
”I was terrified. It was like being crucified”
”It gave me a mindless Illusion”
”It gave me a puzzling, abstract, experiental but most of all a sensual feeling.”

The performing group: Julius Elo, Esu Holopainen, Riikka-Theresa Innanen, Anna Jussilainen, Tuomas Laitinen
Concept and direction: Julius Elo
Photographs: Johanna Tirronen
Production: Reality Research Center / Henri Haataja

Sabotanic Garden / l’amour prima – Uuno Turhabuto!
2007, 2008

Sabotanic Garden / l'amour prima – Uuno Turhabuto!

yhteistyössä Circus Maximuksen kanssa
SABOTANIC GARDEN

Esitykset: 7.9. & 8.9.2007 klo 21 Helsingin kasvitieteellinen puutarha
Koreografia: Pasi Mäkelä
Työryhmä: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rosnill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Tuotanto: Henri Haataja / Todellisuuden tutkimuskeskus

Esityksestä: l´amour prima – Sabotanic Garden on Pasi Mäkelän kolmivuotisen l´amour prima –butoprojektin tuorein hengentuote. Projektin keskiössä on ollut site-specific butotanssin lisäksi buton suomalaisen ulottuvuuden työstäminen, tutkiminen ja esittäminen.
Sabotanic garden on l´amour prima -projektin ensimmäinen teos, jossa näemme Mäkelän tulkitseman Uuno Turhabuto -hahmon lisäksi joukon muita esiintyjiä. Mukana on tanssin, musiikin, kuvataiteen ja teatterin ammattilaisista koostettu ryhmä. Teos on omalaatuinen koreografia neljälle tanssijalle ja kolmelle muusikolle hämärän rajamailla uinuvassa kasvitieteellisessä puutarhassa. Luvassa on liikkeen, musiikin ja mullalta haisevan taiteen löytöretki.Buto elää jossain missä arkaainen, pinnan alainen maailma ja moderni risteävät. Buto on kuin peruna mutta tanssi.

 

Tuotannosta:

L´amour prima – Uuno Turhabuto! on kolmen vuoden (2006 – 2009) mittainen projekti, joka on jo alkanut. L´amour Prima – Uuno Turhabuto! on Butotanssiteos-sarjani (1. L’amour absolu – kosmosonaatteja, 2. L’amour tormenta – jokamiestanssi) kolmas osa. Se jatkaa luontevasti sarjan edellisten osien viitoittamalla polulla, keskiössä ovat edelleen buto-improvisaatio ja vaihtoehtoisten esitystilojen käyttö.
Kolmannen osan erityisluonteeseen kuuluu, että harjoittelu ja esittäminen kulkevat sisäkkäin, ja että teos kehittyy ja muuntuu jokaisen esityksen aikana. Syntyneestä aineistosta muodostuu vaiheittain laajempi kokonaisuus. Tyylillisesti teosta voidaan tarkastella tanssin, kuvataiteiden, teatterin ja musiikin synteesinä.
Teosta tullaan esittämään ja harjoittamaan performanssi- ja teatterifestivaaleilla, taidegallerioissa, teattereissa, kadulla, metsässä ja meren rannalla, konserttisaleissa ja työpajoissa, joko kutsu- tai kuokkavieraana, kaikkina vuoden aikoina, kotimaassa ja ulkomailla.

Uuno Turhabutosta:

“Butoh is a human posture at the edge of crisis” * Hijikata Tatsumi

Ihmishahmo kriisin kynnyksellä. Esityksen pääesiintyjä ja alteregoni, on Uuno Turhabuto. Yhtälailla juopon ja irtolaisen kuin ballerinankin oloinen kulkuri. Hänet on synnyttänyt haluni kaivaa esiin suomalaisuuden ydin, se siemen – joka itää pimeässä. Uuno ilmestyy arvaamattomaan aikaan arvaamattomista paikoista. Mistä hän on tulossa tai minne hän on matkalla? Ovatko kyseessä alkoholistin, alkemistin vai tietäjän edesottamukset? Olennaisia asioita hänen elämässään tuntuvat olevan eväiden syöminen, hampaaton irvistely, tyhjänpanttina istuminen, henkseleiden paukuttelu ja pyöräily. Uuno Turhabuton tanssi on täällä ja täältä – ja se mitä ei ole täällä, ei ole missään.

Muutama sana Butosta:

“My only wish is to touch the source of life itself” * Ohno Kazuo

Buto on 1950-luvun lopulla Japanissa kehittynyt tanssiteatterin muoto. Sen tunnusmerkkejä ovat äärimmäisen fyysinen groteskin-kaunis elekieli ja valkeaksi kalkitut tanssijat. Buton pää-innovaattorit olivat Hijikata Tatsumi sekä Ohno Kazuo.
Hijkatan tanssiteokset olivat tarkkaan koreografioituja. Hänen aiheensa tulivat tabujen ja ihmisen pimeiden puolien alueilta, teokset olivat muodoltaan vulgaareja ja raa´an ekspressionistisia. Hijikata haki vaikutteita myös animismista ja japanilaisesta shamanismista.
Yhä elävän, sata vuotiaan Ohno Kazuon työt taas ovat usein hiljaisen kauniita ja improvisaatioon pohjaavia. Ohno on harras katolilainen.
Buto on vaikeasti määriteltävä paradoksien ja vastakohtien taide. Sitä tehdään edelleen paljon, mutta sen sijainti taidemaailmassa ja etenkin syntymaassaan Japanissa on marginaalinen.

Buton alkuperäinen nimitys “ankoku buto” tarkoittaa vapaasti kääntäen askelta pimeään.
Maailma jossa elämme, on mielestäni edelleen kartoittamaton erämaa, suurimmilta osin ihmiseltä koskematon ja tuntematon. Butotanssi perustuu tähän, se on jotain toista jostain muualta ja samaan aikaan jotain tuttua juuri täältä, ytimestä. Mutta mitä, sitä en tiedä.
Buton historiasta minua innoittaa eniten sen alkuhämärä 1960-luvun Japanissa. Hijikatan ja Ohnon aloittaman liikkeen määrittelemätön, brutaalinkaunis maailma, unenomainen esitystaide, jonka muotokieli on vakiintumatonta ja avoimen määrittelemätöntä. Elävää.

Pasi Mäkeläco-production with Circus Maximus

Shows: 7.9. & 8.9.2007 at 21 o´clock Helsinki Botanic Garden

Coreography: Pasi Mäkelä
Working group: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rossill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Performers: Jussi Saivo, Minja Mertanen, Paula Tella, Janne Tuomi, Aino Korvensyrjä, Christian Rossill, Kusti Vuorinen ja Pasi Mäkelä
Producer: Henri Haataja / Reality research center

About: l´amour prima – Sabotanic Garden is a latest performance of Pasi Mäkelä´s three year long l´amour prima –butoproject. Mainlines of the project has been to study and perform site-specific buto dance and also to discover and study the Finnish dimensions of buto- dance.
Sabotanic garden is the first performance of l´amour prima – project where we will see also other dancers alongside with Mäkelä´s Uuno Turhabuto figure. This piece is a unique choreography for four dancers and three musicans. Welcome to the dark botanic garden to witness the expedition of dirt dancing and soil music.Butoh lives where archaic, underground and modern cross their paths. Buto is like a potato but a dance.

L´amour prima – Uuno Turhabuto!

Concept, choreography & dance: Pasi Mäkelä

Concept, visual design & music: Jussi Saivo
L’amour prima – Uuno Turhabuto is a three year long project (2006 – 2009) that has already begun! It is the third chapter of my butoh dance series started in 2002. It concentrates in butoh improvisation and in use of alternative public spaces. L’amour prima is never ready nor unaccomplished; it is true work-in-progress performance; a synthesis of dance, visual arts, theatre and music.
L’amour prima will be seen in various performance art and theatre festivals world wide; in art galleries, theatres, concert halls, on the streets and in the woods, by the sea, in workshops – as a guest – or as an uninvited guest.

About Uuno Turhabuto:

“Butoh is a human posture at the edge of crisis” * Hijikata Tatsumi

A character on a verge of crisis. Uuno Turhabuto is my alter ego; a drunk, ballerina-like vagabond. He is a symbol of true Finnish soul, the seed that grows in the dark. Uuno appears suddenly in unexpected places. Where’s he coming from and where is he going? Are these doings of an alcoholic, an alchemist or a wizard? Most central part of his life seems to be eating snacks, toothless frowning, doing nothing, banging his suspenders and cycling. Uuno Turhabuto’s dance is here and here – and what is not here is nowhere.

About butoh:

“My only wish is to touch the source of life itself” * Ohno Kazuo

Butoh is a form of dance theatre that was born in the late 1950’ties in Japan. It is known from the strange mixture of grotesque and ethereal qualities in extreme physical movement and dancers chalked in white. The founders of butoh were Hijikata Tatsumi and Ohno Kazuo.
Hijkata’s performances followed a rigorous and exact choreography. In them he wanted to express the dark side of man and break taboos. This resulted in vulgar and raw expressionism in style. Hijikata was strongly influenced by the shamanism and animism of Japan.
Over hundred years old Ohno Kazuo is still alive and a devoted Catholic. The performances by him are quiet, sensitive and based on improvisation.
Butoh is an art of paradoxes and contradictions. It is practised worldwide but stays in the marginal of the established art world, especially in its home country.
The origin of the word “butoh” is “ankoku buto” which means “a step in the dark.”
To me the world we live in is a pathless desert, mostly untouched and unknown to mankind. This is the foundation of butoh; it is something else, from somewhere unknown and at the same time familiar, from the core. I’m mostly inspired by the early butoh of 1960’ties in Japan; the brutal but beautiful, undefined movement of Hijikata and Ohno; the dreamlike art which is inexplicable but alive.

Pasi Mäkelä


Dancing the Landscape
2007

Ohjaus, kuvaus: Pilvi Porkola
Koreografia, tanssi: Pia Karaspuro
Kesto: 22,40”

Dancing the Landscape on videolle toteutettu tanssiteos, joka tutkii tanssin ja maiseman suhdetta. Millä tavalla ympäristö vaikuttaa liikkeeseen, mitä liike tuo maisemaan? Voiko kuva olla maisema? Entä veistos? Video etenee konkreettisesta maisemasta käsitteelliseen ja pohtii ihmisen, liikkeen, ympäristön ja kuvan suhdetta.

Pe 27.4 2007
Tanssin haja-alue
Villa Lill Kallvik
Juhannusruusunkuja 5
www.hajaalue.fi

Ihmisiä, eläimiä
2006

Ensi-ilta: 24.11.2006 klo 14 Korkeasaaressa.Muut esitykset: 29.11. – 16.12.

Esitys tarkastelee ihmisen ja eläimen (sosiobiologisia) yhtäläisyyksiä. Onko mahdollista nähdä ihminen eläimenä, jolla on samoja taipumuksia ja kykyjä kuin eläimellä? Millaisena eläimenä ihminen näyttäytyy, jos häneltä viedään yksinoikeus esimerkiksi kykyyn tehdä sovinto tai kyky tajuta monimutkaisia sosiaalisia sääntöjä? Myös näyttelemisen tarkasteleminen sosiobiologisena lahjakkuutena on yksi esityksen lähtökohta; entä jos näyttelemisessä on perimmältään kyse kyvystä sopeutua tai selviytyä kuin kyvystä tai lahjakkuudesta eläytyä?

Opastus esityspaikalle lähtee Korkeasaaren lipunmyynnistä klo 13.45. Perille pääset parhaiten: metrolla Kulosaareen, loppumatka kävellen; seuraa opasteita Korkeasaareen. Lauantaisin bussi 11 kulkee kahdesti tunnissa ja sen päätepysäkki on Korkeasaari. Esityksen kesto on noin 35 min. LÄMMINTÄ PÄÄLLE!

Esiintyjät: Jonna Wikström, Anni Tani
Ohjausassistentti: Maria Ruostepuro
Ohjaus ja konsepti: Tuire Tuomisto
Tuottaja: Henri Haataja
Flyer: Terhi Tuomisto

 

Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän
2004

Uni ja Aika -esitys
Esitykset 13.–17.12.2004 Helsingin Punavuoressa.

Esitys on rakennettu devising-metodilla, ryhmäohjauksena.
Mukana työryhmässä ovat mukana olleet: Julius Elo, Titta Halinen, Niina Hosiasluoma, Ville Härkönen, Kolina Seppälä ja Eero-Tapio Vuori.

Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän tutkii erilaisia tilan ja ajan kerrostumia, keräytymiä, haarautumia, risteytymiä ja tiivistymiä. Se käsittelee kaupunkia ja luontoa paikkoina, sekä tajunnantiloina. Haluamme antaa katsojalle hänen ’omaa aikaansa takaisin’, auttaa häntä maailmaan tulemisessa.

Katsoja saa kartan ja avaimen yksiöön Punavuoressa. Hän on siellä yksin mini-disc nauhurin ja seitsemän minidiscin kanssa, joita hän voi kuunnella haluamassaan järjestyksessä – tai olla kuuntelematta. Aikaa on kaksi ja puoli tuntia. Disceiltä löytyy pohdintoja ja lyhyitä kohtauksia, jotka käsittelevät kivettymistä ja virtaamista. Ne houkuttelevat kokijan myös turistimatkalle Norjaan, Mosambikiin, Kiinaan ja Helsingin menneisyyteen.
Esitystä on työstetty Suomessa (Helsinki), Norjassa (Lofootit), Kiinassa (Peking) ja Mosambikissa (Maputo)

Työryhmä kiittää seuraavia tahoja ja henkilöitä,
jotka ovat olleet avuksi esityksen toteuttamisessa: Risto Santavuori, Jani Manninen, Mitro Härkönen, Tuire Tuomisto, Essi Hurme, Zoni Jaakkola, Pia Karaspuro, Janne Saarakkala, Jussi Johnsson, Nordscen, Näyttämötaidetoimikunta ja Helsingin kaupunki.

Tämä esitys on Uni ja Aika -työpajan syysryhmän esitysdemonstraatio.Uni ja Aika – esitys

13.-17.12.2004
Created by : Julius Elo, Titta Halinen, Niina Hosiasluoma, Ville Härkönen, Kolina Seppälä ja Eero-Tapio Vuori.

One spectator has a chance to spend two and a half hours alone in an studio apartment in the center of Helsinki. She/he is given a mini-disc player with headphones and seven discs to listen to in what ever order. The discs contain stories, small scenes and thoughts about the concept of flowing and petrification in life. It is also a tourist trip: some of the discs ask the spectator to go to the balcony and imagine to be in nothern Norway, the other to wash her/his feet with warm water in the bathroom like he/she would be in Africa. The table is set for chinese tea and you can listen an interview in Peking. The spectator can make a phone call to a person in Mozambique. The most important aspect is the free time and space that is given to the spectator.

Minusta sinä olet – teossarja
2003, 2004, 2006

OSA 5: Knock out!
Ottelu kahdelle naiselle ja yhdelle tuolille. Maahan kaatuneella ottelijalla on 10 sekuntia aikaa nousta jaloilleen. Voit tilapäisesti häiritä tasapainoaistiasi sulkemalla silmäsi ja pyörimällä nopeasti ympäri 5-6 kertaa.

Balancé = Valssiaskeleen kaltainen keinuva askel, jossa vaihdetaan painoa jalalta toiselle.

Kauhun tasapaino on periaatteessa melko vakaa, mutta voi vaarantua, jos jompikumpi osapuoli on saamassa kyvyn tehokkaaseen ensi-iskuun.

Mutta ovatko Odette ja Odile vain saman henkilön kaksi eri puolta?
Ketä sinä haluaisit vetää lättyyn?
Vai haluatko ehkä itse daijuun?
Anna tulla!
Ja mitä Buddha sanoisi kaikesta tästä?

Lavalla: Pia Karaspuro ja Titta Halinen
Valo ja tila: Pekka Pitkänen
Ääni ja musiikki: Juha Jaakkola
Tuottaja: Henri Haataja

Ensi-ilta: 2.12.2006, Savate Club, Hämeentie 54
muut esitykset: 3.-17.12.

OSA 4: Varaudu todistamaan henkilöllisyytesi

Ensi-ilta 21.5.2004 Puoli-Q näyttämöllä.

Ohjaus: Tuire Tuomisto
Esiintyjät: Pia Karaspuro, Jonna Wikström

OSA 3: Urobologia

Ensi-ilta Tanssiteatteri Hurjaruuthissa Kaapelitehtaalla 23.1.2004

Sarjan kolmannen osan ohjaa koreografi Annika Tudeer Oblivia-ryhmästä. Urbologia käsittelee muuttuvaa kaupunkia rakennustyömaiden myllertämän Helsingin avulla. Teoksen kaupunkitila muodostuu erilaisista ja -luonteisista rakennuspalikoista – kaupungin olemukseen kuuluvista elementeistä.

OSA 2

Ensi-ilta Lainsuojattomat IV -festivaaleilla Porissa 19.9.03

Esiintyjät: Pia Karaspuro ja Minna Kivelä: ”Nauraminen on sitä, että oivaltaa.”
Ohjaaja: Niina Hosiasluoma: ”Viha on sitä, ettei ymmärrä – ettei yhteyttä löydy.”

Viha.

Ärsyyntyminen siitä, että aika kulkee, että vanhenee, että bussissa on ahdasta, kaikki on hyvin, muistot ovat muistoja.

Ei jaksa, että määritellään, huoritellaan, uhkaillaan, että ei hallitse, että hallitsee, että tuntee.

OSA 1

Ensi-ilta Lainsuojattomat IV -festivaaleilla Porissa 19.9.03

Esiintyjä Pia Karaspuro
Koreografi Kolina Seppälä

Ihminen kantaa mukanaan kuvaa siitä, millainen hän itse on. Kuva muuttuu säännöstöksi. Miten paljon tämä säännöstö rajoittaa ja ohjaa elämää? Mitä jää jäljelle, jos hylkää omat sääntönsä? Entä jos ei jää mitään? Kuinka vaikeiksi asiat voi itselleen tehdä?

Teossarjan tavoitteet

Onko maailmassa jotain, mikä ei ole tanssia?

”Minusta sinä olet” -nimikkeen alla toteutettavat tanssiteokset sijoittuvat tanssin ja muiden taiteenalojen leikkauskohtiin. Teokset muodostavat sarjan, jonka jokainen osio on itsenäinen esitys tai installaatio. Kukin osa edustaa yhden ohjaajan tai koreografin näkemystä. Koreografi-ohjaajina toimivat tanssitaiteilija Leena Gustavson, ohjaaja Titta Halinen, näyttelijä Niina Hosiasluoma, performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa, teatteriohjaaja Janne Saarakkala, koreografi-ohjaaja Annika Tudeer, näyttelijä Kolina Seppälä sekä näyttelijä Tuire Tuomisto. Teossarjan kaikissa osissa on esiintyjänä tanssitaiteilija Pia Karaspuro. Osa teoksista on soolomuotoisia, osa on duettoja tai ryhmäteoksia.

”Minusta sinä olet” -teossarjassa tarkastellaan tanssijan näkökulmasta esiintyjyyden erityiskysymyksiä: läsnäolon erilaisia tapoja, aikaa ja tilaa. Teossarjan lähtökohtana on kysymys siitä, minkälaisia teoksia erilaiset lähestymistavat ja työskentelyn muodot tuottavat sekä millaista kommunikaatiota tai olemisen tapaa ne vaativat ja kehittävät. Keskeinen teema on jakaminen. Tekijöiden näkökulmasta jakamiseen liittyy mm. kullekin ominaisten työtapojen jakaminen, näkemysten jakaminen, yhdessä tuotetun materiaalin sekä vastuun jakaminen. Koetamme kartoittaa ajattelutapojemme yhteistä pohjaa, sekä ajattelussamme olevia eroavuuksia. Minkälaisten ajatus- ja työprosessien läpi teokset syntyvät? Mitä ohjaamisprosessissa tapahtuu? ”Minusta sinä olet” on ennen kaikkea ihastuksen osoitus sitä moninaisuutta kohtaan, jolla ihminen ja maailma kietoutuvat toisiinsa. Tanssin työtapojen soveltaminen töyskentelyssä toimii sekä metodina että teosten osien yhdistävänä tekijänä, ja pakottaa kysymään: onko maailmassa jotain, mikä ei ole tanssia?

Esityssarjassa tarkastellaan ihmistä aktiivisena heijastuspintana tai mahdollisuuksien kenttänä. Nähdyn ja toisaalta näkijänä olijan roolit ovat työskentelyn keskeinen aihe. Miten ”minut” nähdään? Miten ”minä” näen ”toisen”? Tarkastelemme esiintyjyyttä asettamalla yhden ja saman henkilön erilaisten tulkintojen kohteeksi. Tavoitteena on tällä tavoin yhtäältä purkaa esittämisen tapojen sidonnaisuuksia sekä tarkastella yleisemmin vaatimisen ja suostumisen tematiikkaa. Kuinka monenlaiseksi yksi ihminen voi muuntautua? Mikä on oikea tapa nähdä tai tulla nähdyksi? Mitä merkitsee olla ”väärin nähty”, tai ”väärin olemassa”?A series (1-7) of dance-solos by Pia Karaspuro choreographed by different artists based on their personal perception of Pia. The project started in 2003 and will continue all the way to 2005.

I Think You Are…Part 1
Lainsuojattomat IV –festival, Pori 19.9.03
Choreographer: Kolina Seppälä.
Performer: Pia Karaspuro

Everyone carries around an image of how she seems herself. This picture slowly becomes the rule that controls your life. Can this rule be broken?

I Think You Are…Part 2

Lainsuojattomat IV –festival, Pori 19.9.03
Choreographer: Niina Hosiasluoma.
Performer: Pia Karaspuro ja Minna Kivelä

The subject of this performance was hate. Hate is when you don’t understand – you find the connection.

I Think You Are…Part 3: Urbology
Hurjaruuth, Helsinki 23.1.2004
Chorographer: Annika Tudeer
Performer: Pia Karaspuro ja Annika Tudeer

There is a construction yard everywhere. The face on Helsinki is changing all the time. What does it mean for me? What is my place within this city, in between these tall buildings?

I Think You Are…Part 4: Be prepared to Identify Yourself

(Valmistaudu todistamaan henkilöllisyytesi)
Puoli-Q, Helsinki 21.5.2004
Choreographer: Tuire Tuomisto
Performer: Pia Karaspuro ja Jonna Wikström

Zeckett I – olemisesta ja odottamisesta
2002

Calvino-sarjan kolmas osa, Täsmällisyys
Esplanadin lava, Helsinki 16.4–28.4.2002

”Tämä esitys poikkeaa aikaisemmista siinä, että tässä on läsnä hiljaisuus, todellinen henkinen hiljaisuus, jota en ole aikaisemmin kohdannut.”
– Eero-Tapio Vuori

Zeckett – olemisesta ja odottamisesta oli esitystaiteellinen tutkimusprojekti, joka tutki todellisuuden tiheintä osaa: nyt-hetkeä. Se oli estetiikaltaan hyvin minimalistinen ja keskittyi tähän hetkeen, liikkeen ja olemuksen pelkkyyteen, jakamattomana tekemiseen, hiljaisuuteen, tyyneen odottamiseen ja sanattomaan ilmaisuun. Esitys oli eräänlainen sisarteos Samuel Beckettin näytelmälle Huomenna hän tulee, jossa kaksi kulkuria tuskailee olemassaolon ja ajan kanssa. Tässä esityksessä tätä länsimaisen ihmisen perusproblematiikkaa lähestyttiin zen-filosofian näkökulmasta. Esitys tapahtui Espan lavalle rakennetussa kivipuutarhassa.

Calvino-series Part III: Exactitude

Zeckett – of being and waiting

Esplanadi Park, Helsinki 16.4–28.4.2002

Director: Eero-Tapio Vuori
Performers: Kolina Seppälä and Ville Härkönen

Zeckett – being and waiting was a physical, psychological, spatial and aesthetical research project into the thickest part of the reality: the present moment (now). The performance was staged into a Japanese stone garden (karesansui). It was a kind of zen-like update of Samuel Beckett’s Waiting for Godot, where two poor fellows are waiting by the road side, troubled by the passing of time. In this performance time was not understood as an enemy, but as a blessing. Time flows and we must flow. That is the way of zen and all others who see the treasures of the present moment.

What sets this performance apart from others is the silence – true calmness of the spirit, of which I have never encountered before.
– Eero-Tapio Vuori

L’amour Absolu – kosmosonaatteja
2002

Calvino-sarjan viides osa, Moninaisuus
l´amour absolu – kosmosonaatteja

”. . . esittää maailman sekasotkuna tai takkuna tai vyyhtenä, ilmentää sitä oikomatta vähääkään sen selvittämätöntä monisäikeisyyttä – tai pikemminkin äärimmäisen epäyhtenäisten, jokaisen tapahtuman yhdessä määräävien osatekijöiden samanaikaista läsnäoloa…
~ Carlo Emilio Gadda

L’amour absolu -kosmosonaatteja oli fyysinen tanssin, teatterin ja kuvataiteen välimaastossa liikkuva esitys. Se on esityksellinen mysteeri, jossa rationaaliset ja irrationaaliset ainekset kulkivat käsikädessä. Se oli yhdistelmä kreikkalaista Medea-myyttiä, japanilaista butoa, bukagu-hoviteateria, kosmologiaa, poliittista lähi-historiaa ja köyhää teatteria. Tarkoitus on sitoa maailmoja vain muutamiin eleisiin. Taide elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä! Esityksen pääasiallinen liikekieli oli buto. Se on Japanissa 1950-luvulla syntynyt avant-garde tanssiteatterin muoto. Butolle on tunnusomaista groteski ja herkkä, äärifyysinen liikekieli.


ohjaus: Pasi Mäkelä

esiintyjät: Kati Jelekäinen, Tommi Kekarainen, Pasi Mäkelä, Riikka Puumalainen, Sami Vehmersuo ja Juha Viitamäki

tuottaja: Essi Aittamaa

valot: Pietari Kienanen ja Pasi Mäkelä

puvustus: Työryhmä ja Susanna Mansikkamaa

tiedotus: Susanna Mansikkamaa

ensi-ilta: 18.10.

esitykset: 18.10. – 1.11.

Tenalji von Fersenin myllysali, Suomenlinna

Lämpiössä Reilika Landenin kuvia.

Calvino-series Part V: Multiplicity

L´amour absolu – cosmosonates

Tenelji von Fersen’s Hall, 22.10-1.11.2002.

Choreography: Pasi Mäkelä.

Dancers/physical actors: Riikka Puumalainen, Tommi Kekarainen, Sami Vehmersuo, Juha Viitamäki, Kati Jelekäinen.

L’amour absolu – cosmosonates was a strange mixture of physical theatre, dance, and visual arts. In this performance rational and irrational, the Greek myth of Medeia, Japanese butoh dance and bukagu theatre, cosmology, poor theatre, political history and present zeitgeist were all mixed into an enchanting experience.

‘…how to present the world as a mess or angle, how to express it without simplification of its multiplicity – or it’s ultimate non-consistent presence’
~ Carlo Emilio Gadda