Tutkimusraportti 2019: Teokseen astumisen harjoitus

Althamer, Utopiakonsultaatio
Talvikki Eerolan ja Maria Santavuoren tutkimusraportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen pääohjelmistossa vuonna 2019 toteutetusta Utopiakonsultaatio-palveluesityksestä.

Artikkelikuva: HAM / Maija Toivanen

Teosesittely

Utopiakonsultaatio on mielikuvituksellinen maailmanparannussuunnitelma, joka avartaa välittömästi asiakkaan mielentilaa ja avaa uusia näkymiä elämään.

”Hämmästyttävää, miten Utopiakonsultti pystyy synnyttämään meille yhteisen jaetun tilan, jossa ryhdymme maadoittumaan ympäristöömme radikaalisti uusin tavoin. Havaintomaailma alkaa muuttua, se virittäytyy uusille aallonpituuksille, jotka arjessa ovat harvemmin aistittavissa. Nyt minulla on muutamia salaisia välineitä, joiden avulla voin riuhtaista itseni lentoon pois automatisoidusta havainnon vankilasta.” -Hanna Helavuori, TINFO-tiedote 9.5.2019

Utopiakonsultaatio on esityksellinen palvelu, jossa tärkeintä on kuulla toinen ihminen ja kysyä miten tulla läsnäolevaksi samaan todellisuuteen. Utopiakonsultaatiossa pysähdytään yksityiskohtien äärelle etsimään, löytämään ja rakentamaan haluamaamme todellisuutta ja tekemään mahdottomasta mahdollista. Konsultin johdattelemana tarkkaillaan ja tutkitaan ympäristöä esityksellisin harjoittein ja etsitään uusia tapoja sijoittua todellisuuteen. Esityksen aineistona on kaikki mitä ympäristö tarjoaa ja se miten asiakkaan toiveet, tunteet tai kysymykset heijastuvat siihen. Utopiakonsultaatio syntyy dialogissa asiakkaan kanssa ja on siksi ainutlaatuinen.

Utopiakonsultaatio avaa mahdollisuuden pysähtyä ja hypätä sivuun säännöistä tai totutuista ajatuskuvioista, jotka usein kutsuvat meitä tietynlaiseen olemiseen ja jopa tarkkaamattomuuteen suhteessa itseemme ja ympäröivään todellisuuteen.

Taustaa

Todellisuuden tutkimuskeskuksessa kehitetty, yhdelle ihmiselle kerrallaan tapahtuva esityksellinen palvelu, Utopiakonsultaatio, syntyi vuonna 2012 Utopia-teemavuoden sisällä. Siitä lähtien Talvikki Eerola on kehittänyt ja muokannut teosta palvelemaan erilaisia yksilöitä ja yhteisöjä, ja luonut uusia harjoitteita aina kohderyhmän ja yhteisön tilauksen mukaan. Eerola on kiertänyt teoksella vanhusten palvelutaloissa, hoitolaitoksissa, festivaaleilla ja palvelu on ollut tilattavissa TTK:n nettisivujen kautta kenelle tahansa ja mihin tahansa tilaan. Viimeisten vuosien aikana Utopiakonsultaatiota on toteutettu tuotantoyhteistyössä Helsingin Diakonissalaitoksen kanssa pääkaupunkiseudun hoitolaitosyksiköissä sekä Alppikadun Kansalaistoiminta-areenalla.

Vuosina 2016-2018 Eerola kirjoitti Risto Santavuoren kanssa Utopiakonsultin käsikirjan, joka pohjautuu Eerolan muistiinpanoihin, reflektioon ja Santavuoren kanssa käytyihin keskusteluihin teoksesta. Käsikirja avaa teoksen filosofiaa, millaiseen taidetraditioon se liittyy, avaa konsultaation käsikirjoituksen, ja antaa esimerkkejä konsultaation esityksellisistä harjoitteista ja kokonaisista utopiakuljetuksista.

Talvikki Eerola / Pawel Althamer

Utopiakonsultaatio Helsingin taidemuseon Pawel Althamer -näyttelyssä

Teksti: Talvikki Eerola

Kun Utopiakonsultaatio valittiin TTK:n pääohjelmistoon vuonna 2019, sain työparikseni Maria Santavuoren, jonka kanssa löytyi heti yhteinen inspiraatio Utopiakonsultaation museosovelluksen luomiseen. Yhteistyökumppaniksi saimme Helsingin taidemuseon (HAM). Kun tapasimme ensimmäistä kertaa Marian ja silloisen toiminnanjohtaja Annu Kemppaisen kanssa HAM:ssa keväällä 2018 näyttelypäällikkö Pirkko Siitarin ja amanuenssi Sanna Tuulikankaan, he kertoivat Pawel Althamerin tulevasta näyttelystä. Tunsimme heti yhteyden Althamerin taiteen ja Utopiakonsultaation välillä. Molemmissa oli halu kuulla ihmistä, tuoda taidetta lähelle ihmistä ja sellaisiin paikkoihin, jossa sitä ei itsestäänselvästi ole. Tapasimme Pawelin ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2019 ja hän kertoi näyttelyn sisällöstä; retrospektiivisestä osasta ja valkoisesta huoneesta, jonka työnimi oli “Popcorn”. Silloin “Popcorn” oli Pawelin suunnitelmissa valkoinen hiljainen tila, jossa ihmiset olisivat kohtaamisen äärellä, ilman yhtään teosta, vain toisensa. Tiesimme ja tunsimme, että Utopiakonsultaatio on oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten kanssa. Alusta asti tuntui oleelliselta Marian kanssa se, että esityksellä olisi selkeä dramaturgia ja käsikirjoitus, jonka sisällä voisimme kuitenkin elää vapaasti kunkin näyttelyvieraan kanssa.

Harjoittelujakso

Työskentely alkoi harjoittelujaksolla, jonka aikana muokkasimme Utopiakonsultaatiosta uuden, taidenäyttelyssä tapahtuvan version. Harjoitusjakson aikana vierailimme useissa Helsingissä sijaitsevissa taidemuseoissa, sekä teimme harjoitusmatkan Tallinnan Kamu-museoon. Teimme toisillemme Utopiakonsultaatioita museotiloissa ja kehitimme uusia harjoitteita kokemustemme pohjalta. Kokeilimme erilaisia utooppisia harjoituksia, kysymyksiä ja mielikuvaleikkejä museoissa, joiden pohjalta tulevalle teokselle alkoi muodostua runko. Museoversion keskiöksi alkoi hahmottua teokseen astumisen harjoitus. Utopiakonsultaation perusidea dialogisena teoksena, joka lähtee liikkeelle konsultoitavan kysymyksistä, unelmista tai tarpeista pysyi ennallaan. Tässä versiossa taide toimi utooppisen työskentelyn ympäristönä ja peilinä.

Rakensimme esityksemme sen mielikuvan varaan, joka meillä tulevasta näyttelystä oli. Saimme jo prosessin alussa tietää, että näyttely tulee koostumaan kahdesta osasta ja näyttelytilasta. Toinen huoneista olisi retrospektiivinen osuus, jossa esillä olisi Pawelin töitä hänen koko uransa ajalta ja toinen huoneista tyhjä valkoinen tila, johon mentäessä myös katsojien tulisi pukea päälleen valkoiset haalarit ja jättää kaikki irtaimisto lokeroihin. Koimme valkoisen tilan inspiroivana ja hedelmällisenä lähtökohtana utooppiselle työskentelylle. Haasteena oli kuitenkin se, että alunperin tilasta kaavailtiin hiljaista tilaa. Mietimme miten voimme käydä dialogia hiljaisuudessa? Päätimme jakaa esityksemme kahteen osaan, kuten Pawelin näyttelykin oli rakennettu. Konsultaation dialoginen osuus tulisi tapahtumaan retrospektiivisessä näyttelytilassa ja toimisi pohjana tyhjän tilan kokemukselle. Pawelin näyttely I (Am) avautui 28.3.2019 ja pääsimme itse näyttelytilaan harjoittelemaan vasta samalla viikolla. Pyysimme katsojia harjoituskonsultaatioihin ja viilasimme vielä viimeisiä yksityiskohtia kokonaisuudessa saamiemme palautteiden ja omien kokemustemme perusteella.

On ihmeellistä, miten päädyimmekään tekemään yhteistyötä juuri nyt HAM-museon, sekä Pawelin kanssa, sillä samankaltainen ajattelu hänen kanssaan suhteessa katsoja-kokijaan oli huikea. Molemmat kysyvät sitä kuka minä olen ja keitä me olemme yhdessä. Molempia yhdistää leikki ja sellaisen tilan luominen, jossa voi kokeilla, inspiroitua ja tavoitella mielen vapautta.

Esityksen dramaturgia

Utopiakonsultaatio-esityksen sai varata itselleen lipunmyynnistä ja se kuului näyttelylipun hintaan. Konsultaatiota oli tarjolla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Päivän pituus oli aina neljä tuntia ja siihen mahtui kolme esitystä, joiden kesto oli n. 1h per esitys.

Konsultaatio alkoi tapaamisella lipunmyyntiaulassa, jossa utopiakonsultti otti katsojan vastaan ja toivotti hänet tervetulleeksi Utopiakonsultaatioon. Tämän jälkeen siirryttiin museon ovista sisään rauhallisempaan aulaan ja pysähdyttiin keskustelemaan. Lyhyen keskustelun aikana oli tarkoitus muodostaa kontakti konsultoitavaan ja muodostaa yhteinen kysymys, lähtökohta tai positiivinen odotus esitykselle. Konsultti saattoi kysyä mm. seuraavia kysymyksiä: “Mistä olet tulossa?”, “Millaisesta todellisuudesta tulet tähän hetkeen?”, “Mihin todellisuuteen haluaisit mennä?”, “Onko sinulla jotain mitä tarvitset juuri nyt?”, “Jos tässä hetkessä kaikki olisi mahdollista, mitä toivoisit kaikkein eniten?” Vastausten pohjalta sovittiin yhdessä mitä lähtisimme etsimään näyttelystä. Vastaukset tarjosivat linssit sekä taiteen että koko museotilan katsomiselle. Lähdimme liikkeelle etsimään haluttua näyttelyn maailmasta. Pysähdyimme ovilla, kynnyksillä ja erilaisilla rajoilla, jotka konsultti nimesi erilaisiksi porteiksi. Astuessamme porteista, jätimme taaksemme aina jotain, jota emme halunneet kantaa mukanamme tässä hetkessä, tai loimme haluttua todellisuutta porteista astumisen myötä. Varsinaiseen näyttelyyn astuessa konsultti ohjeisti, että toisesta tulisi nyt kuljettaja, joka voisi rauhassa kulkea näyttelyssä ja pysähtyä sellaisten teosten tai tilallisten yksityiskohtien ääreen, jotka kutsuivat luokseen. Ne voisivat olla haluttua olotilaa vahvistavia tai muuten intuitiivisesti luokseen kutsuvia. Kulkiessamme näyttelyssä näin yhdessä, pysähdyimme kiinnostavien teosten ääreen ja keskustelimme siitä, miten teos liittyy katsojan omaan teemaan. Tutkimme tunnelmia, tunteita ja ajatuksia mitä teokset herättivät. Sitten valitsimme yhden teoksen, jota tutkimme perusteellisemmin ja johon menimme sisään. Teokseen astuminen tehtiin sekä mielikuvittelun, että konkreettisen eteenpäin astumisen ja silmien sulkemisen kautta. Tässä osuudessa teokset heräsivät eloon uusilla ja yllättävillä tavoilla. Ne muuntautuivat ja tarjosivat syvempää viisautta, sekä vapauttivat ajattelemaan uusilla tavoilla.

Teokseen astumisen jälkeen kierros jatkui kohti valkoista huonetta. Ennen valkoista huonetta riisuimme kenkämme, puimme valkoiset haalarit päällemme ja pidimme välikeskustelun. Kysyimme katsojalta mikä tähän astisessa oli kaikkein merkittävin hetki ja nimesimme sen. Tuosta kokemuksen nimeämisestä tuli esityksen nimi, jonka konsultti kirjasi käsiohjelmaan. Käsiohjelman etusivulla oli teoksen nimi, joka oli kokijan nimeämä tärkeä hetki. Seuraavalta sivulta löytyi teoksen tekijät: Pawel Althamer, Utopiakonsultit ja konsultoitavan nimi. Kolmannella sivulla käsiohjelmassa luki ohjeet esityksen katsomista, tekemistä ja kokemista varten. Osassa käsiohjelmia kolmas sivu oli tyhjä ja osassa oli kolme kohtaa. 1. Katsominen 2. Kuunteleminen 3. Liike, sekä ohjeet jokaiseen kohtaan.

Kun katsoja astui valkoiseen huoneeseen, hän sai mukaansa käsiohjelman. Utopiakonsultti toivotti konsultoitavan tervetulleeksi esitykseen, joka oli nimetty katsojan kokemuksen pohjalta. Vaikka valkoisessa tilassa ei lopullisessa versiossa ollutkaan kiellettyä puhua, säilytimme oman suunnitelmamme siitä, että konsultaation dialoginen osuus loppui käsiohjelman antamiseen. Sen jälkeen konsultoitava sai vapaasti liikkua valkoisessa tilassa joko yksin tai kontaktissa. Varsinkin teoksen jälkimmäinen osuus vaati herkkää kuuntelua. Tässä osassa piti vain aistia haluaako konsultoitava olla yksin vai haluaako hän, että konsultti pysyy lähellä ja matka jatkuu yhdessä ilman puhetta.

Ennen valkoiseen huoneeseen, eli konsultoitavan esitykseen astumista, konsultti ohjeisti, että konsultaatio loppuu kun konsultti tulee koskemaan konsultoitavaa olkapäähän. Tällöin yhteinen aikamme loppuisi mutta konsultoitava voisi jäädä tilaan niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Usein konsultoitava jäi omaan esitykseensä konsultin lähdettyä.

Althamer, Utopiakonsultaatio
Kuva: HAM / Maija Toivanen

Kokemuksia konsultaatioista

Teksti: Maria Santavuori

Toivottuja utopioita:
– Saada hetken helpotusta sairastamisen keskellä olevaan epätoivoon.
– Jatkaa keventyneessä olossa kohti viikonloppua.
– Löytää uusia näköaloja kaventuneeseen arkeen.
– Saada värejä, inspiraatiota ja iloa. Kokea jotain uutta.
– Ymmärtää mikä on ihmisen mieli. Mistä elämässä on kysymys.
– Maailma, jossa ihmiset liittyvät toisiinsa yhteisöllisyyden, tasavertaisuuden ja valoisamman tulevaisuuden rakentamisen hengessä.
– Löytää sielunkumppani. Rakkaus.

Pariskunta tulee konsultaatioon Tukholmasta. Toinen heistä on suunnitellut päivän syntymäpävälahjaksi. Konsultaatio on osa lahjaa. Syntymäpäiväsankari on jännittynyt. “Mihin minä olen oikein joutunut”, hän miettii. Tunnelma on lempeästi herkkä ja odottava. Lahjan antajaakin jännittää miten hän onnistuu. Löydämmekö toisemme? Kysymys tuntuu leijailevan ilmassa. Lahjan saaja määrittää utopiakseen sisäisen rauhan, lahjan antaja yhteyden ja onnistuneen päivän. Lahjan saaja kävelee edellä, haluaa löytää oman rytminsä. Lahjan antaja yrittää pysyä vierellä etsien yhteisiä askelia. Lahjan antaja kantaa aloitteentekijän vastuun ja astuu teokseen ensimmäisenä. Lahjan saaja rohkaistuu päästessään olemaan ensin vierellä, todistajana ja tukijana. Hän valitsee silmät kiinni olevan patsaan. Suoritamme teokseen astumisen rituaalin. Valitsemme yksityiskohdan, tunnemme miten teos alkaa vetää puoleensa, laitamme silmät kiinni ja otamme askeleen eteenpäin. Välittömästi huomaan miten hänen kasvoissaan tapahtuu muutos teokseen astumisen hetkellä. Sisäinen maailma avautuu. Ensin on levotonta. Jotain, josta ei saa ihan kiinni. Sen epämääräisen takana on suru. Pysähdymme suruun, katsomme sitä, hyväksymme sen. Jokin liikahtaa hänessä. Tunnen sen nopean aallon omassa kehossani. Näen lämmintä valoa. Tunnen virtauksen. Näen miten hänen silmäkulmastaan valuu muutama kyynel. Hän kertoo helpotuksen vallanneen hänet. Rauha, jota hän etsi ja tavoitteli oli surun takana, mutta se ei ollutkaan pysähtynyttä, liikkumatonta rauhaa, vaan elävää liikettä. Patsas oli avannut lahjan saajan silmät. “You opened my eyes”, hän kirjoittaa vieraskirjaan. Valkoisessa huoneessa he istuvat lattialla vastakkain. Silmissä lämpöä. Molemmat elävinä, yhteyttä värähdellen.

Serkukset tulevat konsultaatioon hetken mielijohteesta. He ovat viettäneet päivän sukunsa asioita jakaen. On jaettu kipeitä ja vaikeitakin muistoja; hänestä, joka ei kuulunut sukuun ja hänestä, johon kaikki vaiettu tiivistyi. Toinen serkuksista jakaa mielellään. Toista jännittää. Lähdemme etsimään merkityksellistä yhteyttä. Tunnetta, jonka kautta voisi tuntea kipeiden asioiden merkityksen. Rohkeampi heistä valitsee verkosta tehdyn, lasta esittävän veistoksen. Lapsella ei ole kasvoja, ei kunnollisia vaatteita. Hän seisoo yksin metallisen ympyrän sisällä kauhtunut pehmokoira kainalossaa. “Tämä olen kuin minä lapsena”, hän sanoo. “Minäkin olin yksin. Minut jätettiin usein yksin leikkikehääni. Kukaan ei pitänyt minusta huolta.” Rankoista muistoista huolimatta hän haluaa käsitellä tätä muistoaan. Pyydän häntä valitsemaan suunnan, josta käsin hän haluaa tarkastella teosta. Menemme teoksen taakse. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy siimaan, jolla veistos on kiinnitetty kattoon. Siima nousee teoksen tärkeimmäksi yksityiskohdaksi. Kun hän astuu teokseen, tuo näkymätön siima on se, joka kannatteli häntä lapsena. Usein hänen tietämättään. Hänen mielikuvitusmaailmansa, muilta näkymätön lanka tuonpuoleiseen, henkien maailmaan. Sieltä häntä kannateltiin kaiken aikaa. Kyyneleet valuvat hänen poskilleen, kun hän muistaa tuon unohdetun kannattelun tunteen. Veistoksen näkymä ja näköala muuttuvat. Leikkikehän kolkko kaide ei olekaan ylittämätön. Hän voisi milloin vain astua sen yli. Maailma olisi hänen. Avattuaan taas silmät hän kertoo tuon langan olleen pitkään kadoksissa. Hänestä huokuu lämmin voima ja viisaus. Oli tärkeää muistaa se taas.

Helsinki-päivän todellisuusmatkat Dreamer-bussissa

”Mistä todellisuudesta tulet? Mitä haluat löytää? Astu kultaiseen bussiin, joka vie sinut haluamaasi todellisuuteen.”

Helsinki-päivänä 12.6.2019 utopiankonsultit toteuttivat yhdelle ihmiselle kerrallaan todellisuusmatkoja HAM:n takana kultaisessa Dreamer-bussissa. Se on Pawelin Althamerin veljen bussi, joka usein kiertää osana Althamerin näyttelyitä ympäri maailmaa. Tässä yhteydessä tarjolla oli n. 10-15 minuuttia kestävä festivaaliversio Utopiakonsultaatiosta. Kun bussiin astuttiin sisään, katsojalta kysyttiin minkälaisesta todellisuudesta katsoja tuli kyseiseen hetkeen ja mitä hän tarvitsisi juuri tänään ja tässä hetkessä. Sitten bussin kuviteltiin matkaavan haluttuun todellisuuteen tai maailmaan, jonka konsultti oli yhdessä katsojan kanssa nimennyt katsojan toiveista käsin. Katsoja kuvaili mielikuvitusmatkaa ja kun konsultin kanssa päästiin perille, astuttiin konkreettisesti ulos bussista tuohon haluttuun todellisuuteen.

Mad House -kesäkiertue: Ilmastonmuutos ja utopiat

Utopiakonsultit lähtivät kiertueelle osana Mad House Helsingin Ilmastonmuutos & Utopiat -kesäkiertuetta 18.5. – 18.8.2019. Jokaisessa tapahtumassa Utopiakonsultaatiota oli tarjolla yhden päivän ajan neljä tuntia. Konsultaatioita tehtiin yhdelle tai kahdelle ihmiselle kerrallaan ja ne liikkuivat kaupunkitilassa. Ilmastonmuutos ja Utopiat -kiertueella konsultoitavia kutsuttiin pohtimaan seuraavanlaisia kysymyksiä:

Mikä on sinun Utopiasi? Minkälaisen maailman haluat nähdä jos matkustamme ajassa tulevaisuuteen? Mikä olisi parasta mitä juuri nyt voisi tapahtua? Mikä olisi paras mahdollinen maailma juuri nyt?

Tutkimustuloksia ja havaintoja museosovelluksesta

Teksti: Talvikki Eerola ja Maria Santavuori

Lähdimme tutkimaan sitä, miten Utopiakonsultaatio soveltuisi avoimeen kaupunkitilaan, jossa kuka tahansa voisi tulla teoksen kanssa kohdakkain ja osallistua siihen. Meitä kiinnosti kehittää Utopiakonsultin hahmoa ja tutkia uusia syvyyksiä, jota teoksesta tehdyt uudet mallinnokset toisivat mukanaan. Taidemuseon vakiinnuttua teoksen ympäristöksi, meitä kiinnosti myös mitä uutta Utopiakonsultaatio avaisi taiteesta, jonka kanssa se keskustelisi. Kävi niin, ettei konsultaatiossa aina käsiteltykään esille laitettua taidetta, vaan katse kääntyi seinässä olevaan halkeamaan tai valaistukseen.

Työskentely utopiakonsultteina museossa todisti palautteiden perusteella sen, että ihmisillä on halu heittäytyä leikkiin. Leikillisyydessä on taiteen voima ja muutosvoima. Mitään muutosta ei tapahdu, ellemme uskalla yhdessä heittäytyä utopioiden vietäväksi!

Koimme, että teoksen asettaminen näyttelyn yhteyteen tarkensi konsultin hahmon ääriviivoja. Käytimme aikaa esimerkiksi puvustuksen miettimiseen, joka ei aiemmin ollut keskiössä konsultin roolissa. Hahmosta tuli eräänlainen erilainen museo-opas. Opas, jonka kanssa näyttelyä pääsi katsomaan räätälöitynä oman elämänsä heijastuksena. Pawelin teokset tarjosivat siihen hyvän pohjan.

Teoksen asettamisen näyttelytilaan haastoi meidät luomaan teokseen kuljetuksen, jonka veimme aina läpi esityksessä. Oli ennalta päätettyä mistä kuljetus alkaa ja mihin loppuu. Aikaisemmat versiot Utopiakonstultaatiosta ovat olleet vapaampia ja rönsyilevämpiä. Tällainen sidottu muoto mahdollisti sen, että konsultaatioita jaksoi tehdä useamman peräkkäin, useana päivänä peräkkäin. Muoto alkoi tukea teosta niin, että esimerkiksi teokseen astumisen kokemus syventyi ja syventyi sitä mukaa, kun toistoja tuli. Loppukeväästä teokseen astumiset olivat useimmiten välittömästi hyvin voimakkaita hetkiä, joissa mentiin nopeasti syviin kerroksiin. Usein konsultoitavat kokivat tärkeitä oivalluksia tai vahvoja tunteita juuri teokseen astumisen harjoituksessa.

Yksi mielenkiintoinen erityispiirre mikä liittyy Utopiakonstultaatioon on se, miten nopeasti ihmiset haluat kertoa ja jakaa omaa henkilökohtaista elämäänsä. Miten monet kertoivat lähes heti sen kaikkein olennaisimman ja henkilökohtaisimman asian elämästään. Miten monet heittäytyivät ja olivat valmiita sille mahdollisuudelle, että juuri tämä kohtaaminen toisi toivottua lisävalotusta tai muutosta asiaan.

Kaiken kaikkiaan koimme sekä taidenäyttelyn että festariympäristön erittäin hedelmällisinä ympäristöinä Utopiakonstultaatiolle. Utopiakonstultaatio ikäänkuin nautti näiden ympäristöjen tuomasta synergiasta mennä pintaa syvemmälle, katsoa ympäristöä subjektiivisesti ja heijasteisesti tai heittäytyä hetkeksi irti arjesta.

”Kiitos miellyttävästä ja mielenkiintoisesta utopia-matkasta! ’Matka uuteen käy sielun ja mielen kautta. Vapaus on sitä, että voi valita ollako utelias vaiko ei!'” – HAM:in näyttelyvieras

”Utooppinen mielentila oli itsessään arvokas kokemus, joka jätti pysyvän vaikutuksen. Kaikkea ei voi tai tarvitse selittää sanoin.” – Santtu Paananen, Voima 12.4.2019

Kuva: Janne Saarakkala

Utopiakonsultaatio 2019

Konsepti, toteutus, puvustus ja esiintyminen: Talvikki Eerola ja Maria Santavuori

1. Pawel Althamerin I (am) -retrospektiivinäyttely, Helsingin Taidemuseo HAM, Tennispalatsi
Esitykset: 28.3.-11.6.2019 ja 27.8.-7.9.2019 tiistaisin klo 14–18, perjantaisin klo 12–16 ja lauantaisin klo 12–16
Tuotanto: Annu Kemppainen / Todellisuuden tutkimuskeskus & Helsingin Taidemuseo HAM

2. Helsinki-päivä Althamerin Dreamer-bussissa, Helsingin Taidemuseo HAM, Tennispalatsi
Esitykset: 12.6.2019
Tuotanto: Annu Kemppainen / Todellisuuden tutkimuskeskus & Helsingin Taidemuseo HAM

3. Mad House Helsingin kesäkiertue: Ilmastonmuutos ja Utopiat
Esitykset: Kontula Electronics 18.5.2019, Mad House avajaiset, Teurastamo 13.6.2019, Ikaalisten Puistofilosofia 24.7.2019, Savonlinnan luontoelokuvafestivaalit 18.8.2019
Tuotanto: Annu Kemppainen / Todellisuuden tutkimuskeskus & Mad House Helsinki

Minäksi tunturissa

Vaeltaja

Käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija Johanna Matruka Hammarbergin omakohtainen raportti Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukselta. Hammarbergin muistelma esityskokemuksesta on mukaansa tempaava matkakertomus, joka kuvaa sekä vaelluksen ulkoisia haasteita että sisäistä taivalta, jossa hän joutuu voittamaan epäonnistumisen tunteensa löytääkseen jotakin sellaista, mitä hän ei matkalle lähtiessään osannut kuvitella löytävänsä tai kaipaavansa. Matkakertomuksen päätteeksi kirjoittaja arvioi rituaaliesitystä taideteoksena ja esteettisenä kokemuksena.

Teksti: Johanna Matruka Hammarberg

Osallistuin 17.-25.6.19 Todellisuuden tutkimuskeskuksen Vaeltaja-rituaalivaellukseen Pallas-Yllästunturin maastossa. Esitys oli yhdeksän päivän soolovaellus kartan ja kompassin kanssa, kansallispuiston päävaellusreitistön ulkopuolella. Kulkemisen lisäksi esityksen keskeinen sisältö ja tarkoitus oli henkilökohtaisen rituaalin suunnittelu, valmistelu ja toteutus. Matkanteko ja rituaalin vaiheet ohjeistettiin päivittäin avattavien kirjeiden avulla.

Rituaaliesityksen taiteellisesta suunnittelusta vastasivat Hannele Kirjavainen, Jani-Petteri Olkkonen, Jussi Salminen ja Eero-Tapio Vuori. Esityksen käytännön järjestelyistä vastaisi Lapin Luontoelämyksen Raija ”Raiski” Palosaari.

Esinäytös

Ennen matkaa hermoilin siitä, kuinka pärjäisin yhdeksän päivää jänkällä yksin. Olin huolestunut rinkkani painosta ja siitä, että riittävätkö sapuskat. Pelkäsin, että kolmantena päivänä hyönteiset muuttuisivat koiran kokoisiksi. Kirjoittelin Facebookiin statuspäivityksiä rinkkani pakkaamisesta ja olin iloinen, kun sain sitä kautta henkistä tukea. Totuus oli, että edellisestä pitkästä vaelluksestani oli kulunut jo kymmenen vuotta. Lisäksi en ole tottunut olemaan yksin. Olin siis taas lähdössä soitellen sotaan…

Toisaalta, tuskin mä nyt vielä tällä reissulla kuolen, ajattelin itseäni rohkaistakseni. Hyvät varusteet mukaan vain, ja ehdottomasti kumisaappaat. Suomessahan ei kannata retkeillä muissa kuin vaelluskumppareissa… Vaikka ehkä kuitenkin… kuolemisenkin optio oli otettava huomioon! Jos lähtee tällaiselle reissulle, reissusta ei välttämättä palaa.

Niin tai näin, saavuin Leville hyvissä ajoin mutta huonosti yöjunassa nukutun yön jälkeen, valmiiksi hyvin ritualistisessa mielentilassa. Ennen esityksen alkamista yritin soittaa jäähyväispuhelua kotiin. En tavoittanut ketään. Se tuntui kohtalonomaiselta.

Lähtö

Esitys alkaa lounaalla muiden osallistujien ja Raiskin kanssa. Raiski jakaa turvaohjeita (minulle jää mieleen vain ”joka ilta täytyy lähettää tekstiviesti ja kertoa, että kaikki on ok” sekä ”terveen järjen käyttö on suotavaa”). Kukin osallistuja saa itselleen kustomoidun kartan sekä pakastepussin, jossa on kaksi Nokian vanhaa kännykkää. Minun karttaani on merkitty ne paikat, joissa minun tulisi leiriytyä seuraavina päivinä. Reitin saisin päätellä itse.

Nokian puhelimet eivät hirveästi herätä luottamustani, vaikka tajuankin, että niihin on päädytty punnitusta syystä, akkujen kestävyyden takia. Karttaa silmäillessäni totean, että lähinäköni on ihan oikeasti mennyttä ja minun on tämän reissun jälkeen pakko mennä silmälääkäriin. Ajattelen, että pärjään jotenkin, vaikken kunnolla erota karttamerkintöjä toisistaan, enkä ala anelemaan suurennuslasia tai isompaa kopiota kartasta. Kuitenkin, katson sitä hiukan huolestuneena. Ei ehkä olisi kantsinut sanoa, että olen ollut partiossa? Toisen päivän leiripaikka näyttää olevan aika kaukana, enkä ihan suoralta kädeltä keksi, mitä kautta sinne menisin… Onkohan minulle valittu joku luulot pois -reitti? Nyt en enää pelkää kuolevani, koska jo heti minulla on todellisiakin ongelmia.

Ajamme Raiskin pakulla kohti kansallispuistoa. Hän kertoo hauskoja juttuja ”etelän vetelistä”. Minä tiedän olevani juuri niitä. Miksi mainitsin sen partion? Onko aina pakko päteä? No, aion nyt kuitenkin selvitä tästä, tuli mitä tuli. Tai, jos en selviä, niin sitten en selviä.

Raiski jättää minut parkkipaikalle kansallispuiston laitaan ja ojentaa pahvisen laatikon, johon on pakattu vaelluksella avattavat rituaalikirjeet. Niitä on tarkoitus lukea aamuisin ja iltaisin. Olen ärtynyt siitä, että minulla on nyt joku ylimääräinen laatikko kannettavanani metsässä, perkele, makuupussinkin valitsin sen kevyen painon takia, ja nyt sitten lisägrammoja. Tungen laatikon täpötäyteen rinkkaan. Sitten lähden kulkemaan.

Vaeltaja, minä

Selkäni ei ole tottunut rinkkaan, se painaa. Vituttaa. Miksi tänne piti lähteä? Kuinka kauan tämä yhdeksän päivää voi kestää, eli milloin pääsen pois? Kävelen jonkin matkaa, ehkä kilometrin, kun jo kyllästyn huonoon tuuleeni. Nyt olen tässä, ajattelen. Katson puita, tervehdin metsää. Saanko tulla, saanko jättää itseni, tuon ärtyneen, varmaankin vain pelokkaan valittajan, nyt tähän? Metsä ei vastaa, mutta muutos tapahtuu minussa: Yhtäkkiä olen kokonaisvaltaisesti onnellinen. Päästän itsestäni irti.
Ajattelen: Tällä tavalla haluan elää.

Ensimmäisen päivän tehtävänä on leiriytyminen ja aloilleen asettuminen. Leiripaikkani sijaitsee turkoosisävyisen, kirkasvetisen laguunin rannalla.Toisella puolella järveä on kota, jonne teltan pystytettyäni kävelen keittämään kahvia, uimaan ja juttelemaan toisen paikalle sattuneen Vaeltaja-esityksen osallistujan kanssa. Ei siis yksinoloa, vaan sosiaalista laskeutumista Lapissa olemiseen. Käyhän se varmaan näinkin, ajattelen, vaikka olen hämmentynyt siitä, että matkakokemus alkaakin eri lailla, kuin mitä olin olettanut.

Ennen kun käyn nukkumaan, avaan yökirjeen. Sinetti, karhea paperi ja vanhahtava fontti saattaisivat toisessa kontekstissa tuntua naurettavilta. Nyt koen lapsenomaista iloa ja jännitystä.

Yöllä herään horkkaan. Lämpötila on laskenut ennustuksista ja telttaani puhaltaa pohjoinen tuuli. Tunnelma on aivan toinen, kuin äskeisenä kuulaana iltana; luihin ja ytimiin ulottuva kostea kylmyys tekee yöstä pitkän sekä selvää henkisistä voimavaroistani. Nousen aikaisin – koko ajanhan on valoisaa, joten miksi edes yrittää nukkua – luen aamukirjeen, puran leirin, maleksin ympäriinsä… Matka toisen yön leiripaikalle on pitkä, tiedostan että minun kannattaisi lähteä liikkeelle reippaasti. Mutta oloni on tahmea ja raskas. Lopulta kaivan kartan esille ja tihrustan sitä. Reittivaihtoehtoja näyttäisi olevan kaksi: ylös tunturille ja sitä kautta kohti seuraavaa leirisijaa tai sitten tuntureiden välissä olevan kurun ja joenuoman kautta. Koska olen todella väsynyt, valitsen kurureitin. Kenties siellä menisi jokin polku.

Portti

On lämmintä, silti sataa tihruttaa. Rinkka painaa, samoin jonkilainen epämääräinen huoli. Sekoilen maastossa kunnes, suureksi tyytyväisyydekseni, löydän joen, jota seuraamalla päädyn kuruun. Maasto on trooppisen oloista, vaikka ollaan näin pohjoisessa, saniaisten ja joidenkin eksoottisten keltaisten kukkien täyttämää. Porotokka kulkee kanssani samaa reittiä. Sade ei laannu, minä kiipeilen märillä, lohkareisilla kalliolla, rinkka roikkuen. Eteneminen on raskasta. Olen henkisesti ja fyysisesti hapoilla, vaikka meneillään on vasta rituaalivaelluksen toinen päivä… Käyn haukkumaan itseäni: Joo-o, nyt ei mennyt ihan nappiin! Terveisiä vaan kaikille täältä Lapista eräältäkin Etelän Vetelältä!

Mielessä lepattaa koko ajan epäluulo siitä, että tuskin minut olisi laitettu näin haastavaan maastoon… Kenties reittivalintani oli sittenkin väärä? Epäusko syö motivaatiota askel askeleelta. Lopulta kurun reunamat kapenevat niin, että päädyn kiipeämään jokea ylävirtaan, joka onkin nyt vesiputous. Tajuan, että tästä en oikeasti pääse läpi. Minun on parasta antaa periksi ja kääntyä takaisin. Kello on jo aika paljon. On mietittävä, missä yövyn, on leiriydyttävä, syötävä… sitten joskus, kun löydän perille sinne, mistä lähdin.

Samalla tajuan, että tämä on minun porttikokemukseni. Esitykseni on todellakin nyt alkanut, vaikka jälleen eri lailla, kuin olin kuvitellut. Kuru on poikkeuksellisen kaunis. Siinä on salainen tunnelma; oloni on kuin jossain elokuvassa. Varmaankaan noiden porojen lisäksi kovinkaan moni ei eksy tänne, ajattelen, ja minähän voisin iloita siitä, että minä eksyin. Olen kuitenkin niin harmissani siitä, että en päässyt varsinaiseen toisen yön leiripaikkaani, että en pysty nauttimaan siitä, mitä näen ja koen. Tunnen oloni epäonnistuneeksi.

Rämmin takaisin laguunille. On jo ilta. Pelkään sairastuvani, jos nukun toisen yön kylmissäni, joten päätän yöpyä kodassa (terveen järjen käyttöhän oli suositeltavaa). Kodassa on pariskunta makkaranpaistoretkellä. Ei siis yksinoloa tänäänkään – tältäkin osin esitykseni menee näköjään ihan pieleen! Tarinoimme pariskunnan kanssa hyvän tovin, ja toinen heistä – mies – näyttää minulle, että kodan takaa lähtee viitoitettu vaellusreitti juuri siihen suuntaan, johon olen menossa. Häntä vähän huvittaa, kun kerron, miten rämmin vesiputousta pitkin.

Yksin jäätyäni luen yökirjeen, pidän tulia yllä ja nukun laverilla katkonaisesti. Tunnen itseni aivan täydelliseksi pelleksi, koska en osannut mennä sinne, minne piti, ja koska yövyn jossain kodassa enkä ritualistisen tyylikkäästi teltassa.

Aamulla herään raatona. Olen nukkunut vain pari tuntia. Poltan tilaa vievän kirjelaatikon. Koen kapinoivani esityksen ohjaajia vastaan, ja se tuottaa minulle mielihyvää.

Kuuleminen

Aamukirje, ruokaa, järjetön määrä kahvia. Harkitsen vakavasti sitä, että soitan Raiskille ja pyydän häntä tuomaan minulle kaikkein paksuimman talvimakuupussin mitä löytyy, painosta viis… Mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Jos jäisin odottamaan parempia varusteita, esitys menisi siltä päivältä mönkään, sillä se on ohjeistettu vaelluspäiväksi. Lähden siis matkaan. Tiedän, että mikäli yöt pysyisivät kylminä, minun täytyisi jatkossakin yöpyä kodissa tai autiotuvissa.

Kuljen noin sata metriä ylös viitoitettua vaellusreittiä kun jo päätän, että tämä Vetelä ei nyt mitenkään pysty. Kuolen, jos joudun raahautumaan tunturin laelle. Tähän on nyt tultava joku ratkaisu, ajattelen. Seisoskelen. Ja silloin esityksessäni tapahtuu odottamaton käänne: alarinteestä alkaa kuulua outoa pörinää, ja jo hetken kuluttua sen aiheuttaja, mönkijä, ilmestyy näkyviin. Nostan peukaloni pystyyn. Mönkijä pysähtyy, sen kyydissä poromies vaimoineen ja koirineen, peräkärryssä jääkaappi. Kysyn heiltä – näiltä estradilleni ilmestyneiltä näyttelijöiltä – että voisinko saada heiltä kyydin ylös? Poromies vastaa että et voi, painoa on jo valmiiksi liikaa, kun on tuo jääkaappi… Ja sitten tapahtuu toinen ihme: kukaties näytän niin murtuneelta, että hän muuttaa mielensä, tai sitten käsikirjoituksessa nyt vain luki minun kohdallani että mönkijäkyyti: poromies laittaa koiran juoksemaan ja minä pääsen istumaan sen paikalle, koko matkan kaksikilometrisen tunturin laelle. Oi, mikä todellinen onni.

Jään ylhäällä kyydistä pois, mönkijä kääntyy pohjoiseen ja poromiehen vaimo taaksepäin minua kohti, heilauttaa kättään hyvästiksi. Katson fyysisillä silmilläni tuota elettä, se on tarkka, siinä on ikiaikaisuutta. Suljen silmäni ja hän vilkuttaa edelleen, loputtomasti, niin kuin vilkutetaan jollekulle sellaiselle, joka on samanlainen.

Tajuan, että nyt, ylhäällä tunturissa, olen uudella näyttämöllä. Olen jo jossakin muussa kohdassa esitystä, kuin missä olin laguunilla. Esitys etenee. Silti, edelleenkin, tunnen voimakasta epäonnistumisen tunnetta. Minunhan piti olla yksin! Minunhan piti mennä sankarillisesti pitkin jänkää kartan ja kompassin kanssa! Nyt päinvastoin höpötän koko ajan eri ihmisten kanssa, ja kuljen mönkkärillä! Näen paremman version itsestäni jossain shamanistisessa maisemassa, juuri siellä, missä esityksen mukaan minun pitäisi olla. Häpeän itseäni. Tietenkin alkaa taas sataa. Ja sade on rankka.

Kuljen kaatosateessa pitkin tunturin lakea. Yhtäkkiä rinkka asettuu selkääni. Se ei roiku eikä purista enää. Käännän kasvoni kohti taivasta ja tuumin, että sade on hyvä, koska se pitää ötökät loitolla. Olen itse asiassa aina pitänyt kunnon myrskystä, joten antaa tulla vaan! Päätän yöpyä viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Hannukurun autiotuvassa, vaikka siellä olisikin ihmisiä. Kuru on lähellä karttaani merkittyjä leiripaikkoja, joten voisin sieltä käsin tehdä päiväretkiä minulle valittuihin mestoihin. Tällä strategialla päätän edetä esityksen loppuun.

Aamun kirjeessä tämä päivä – kolmas päivä – oli ohjeistettu kuuntelemisen päiväksi.

Saavuttuani Hannukuruun kärsin siitä, että kuulen ihmisten puhetta ja puhun itsekin koko ajan – minunhan pitäisi kuunnella vain tuulen huminaa – mutta sitten alistun olosuhteisiin. Olen tässä missä olen, enkä anna epäonnistumiseni häiritä minua enää yhtään enempää. Menen saunaan kahden Hetta-Pallas -reittiä vaeltavan naisen kanssa. Uimme Hannukurun mahtavassa tunturijärvessä, juoksemme edestakaisin lauteiden ja laiturin väliä. On kivaa, vähän niin kuin tavallisella vaelluksella.

Ja sitten, yhtäkkiä, toinen naisista sanoo lauteilla yhden lauseen.
Lause on hänelle sivulause, kevyt, pelkkää täytettä, mutta minulle atomipommi.
Käännyn katsomaan tuota naista, siinä lauteilla vieressäni, niin äkisti että niskaan sattuu.

Kuuntelemisen päivä, ja oraakkeli on nyt puhunut. Ei jumaliste, tuo ihminen vain istuu siinä sanoen jotakin, mitä itse en ole uskaltanut sanoa, en edes mielessäni myöntää. Siitäkö minun vaelluksessani onkin kyse? Tuotako asiaa olen tänne tullut käsittelemään?

Ohimennen sanottu lause hiljentää minut täydellisesti.

Valmistautuminen

Neljäntenä päivänä ilma huononee entisestään. Tarkoituksenani on vaeltaa kohti karttaani merkittyä varsinaista, oikeaa leiriytymispaikkaa, mutta muutan mieltäni luettuani päivän kirjeen ja ohjeet. Tänään on tarkoitus valmistautua seuraavan päivän rituaaliin, ei enää vaeltaa. Valmistautumiseen kuuluu rituaalisauvan tekeminen sekä rituaalipaikan valinta, sen sisällön, muodon ja tarkoituksen pohdinta.

Laitan dérive-vaihteen* päälle ja löydän nopeasti hyvän karahkan, josta voin vuolla rituaalisauvan. Pyörin maastossa muutaman kilometrin säteellä, rituaalisauva hankaloittaa kulkua vähän, mutta eihän tänne löysäilemään ole tultu… Mikään paikka ei oikein sytytä. Käyn läheisessä Pahakurussa… Hieno paikka, mutta ei… Vaihdan useampaan otteeseen pari sanaa virallista reittiä kiitävien, turismi- tai urheiluhenkisten vaeltajien kanssa. Huomaan, että verrattuna kohtaamiini kulkijoihin oma rytmini on erittäin hidas. Tunnen itseni verkkaiseksi Lapin ihmiseksi, ja todella pidän roolista.

Palaan illalla maastosta Hannukuruun. Vaellusporukkaa ilmestyy koko ajan lisää. Istun nuotiolla, turisen niitä näitä ja vuolen mummoni vanhalla puukolla rituaalisauvaa. Olen tehnyt sen päätöksen, että en suoraan kerro kenellekään olevani Todellisuuden tutkimuskeskuksen rituaalivaelluksella, sillä se rikkoisi taian. Ei yleisö puhu esiintyjille. Koska kuitenkin tiedostan olevani hidas ja puuhailevani outoja, kerron kanssakulkijoille itsestäni sen, että olen kartan ja kompassin kanssa yhdeksän päivää pyörimässä lähimaastossa. Käy ilmi, että oikeastaan kenellekään, jonka kanssa keskustelen, ei ollut juolahtanut mieleen, että puistossa voi kulkea myös virallisen reitin ulkopuolella. Minuun suhtaudutaan kuin hulluun tai sankariin. Minulla ei ole juuri mitään tätäkään roolitusta vastaan. Vuolen rituaalisauvaani, pidän tulta tuvassa yllä, neuvon uusille tulijoille, mistä saa puhdasta vettä. Käyn tietenkin saunassa ja moneen kertaan uimassa. Ja vihdoin minä ymmärrän, että minun pitääkin olla juuri täällä. En olekaan epäonnistunut. Juuri tämä versio esityksestä on tarkoitettu minulle. Minun ei kuulunutkaan päätyä muualle!

Ymmärrettyäni tämän, rituaalin suunnittelu ja rituaalipaikan lopullinen valinta muuttuvat helpoiksi.

* Dérive on Kansainvälisten situationistien 1960-luvulla kehittämä termi ja todellisuuden tutkimisen harjoite, joka tarkoittaa suomeksi päämäärätöntä ajelehtimista kävellen. Halutessaan ajelehtimista voi suunnata esimerkiksi sellaisilla orientaatioilla kuten ”kävele kohti kaunista” tai ”kävele kohti rituaalisauvaa”.

Rituaali

Viides päivä on juhannusaatto. Hannukuru on täynnä vaeltajia. Minä päätän rituaalin rakenteen, valmistelen rituaalipaikan ja -esineistön sekä teen kaikki tarvittavat toimenpiteet sen toteuttamista varten. Kun aika on oikea, puhdistan itseni ja teen rituaalin. Toimitus sijoittuu yöaikaan ja kestää noin tunnin.
Rituaalin jälkeen minä olen uusi minä.

Purku

Juhannuspäivänä näkyvyys on erittäin huono. Sade jatkuu ja jatkuu. Hyvästelen Hannukurun jaarittelemalla ihmisten kanssa. Olen iloinen ja kiinnostunut kaikesta. Teen ylimääräisen ritualistisen teon, jolla suljen tämän näyttämön takanani. En enää palaa.

Minusta tuntuu, että olen vasta muutaman tunnin ikäinen.

Seuraavan yön vietän uusien vaeltajatuttavuuksien kanssa Pahakurun autiotuvassa. Yökirjeessä kehoitetaan tuhoamaan rituaalisauva, joten joudun keskellä yötä kömpimään makuupussista ulos ja hakkaamaan kirveellä kaatosateessa karahkaa pienemmäksi. Mietin, miltäköhän tämä vaikuttaa muiden yöpyjien mielestä, jotka tasan varmasti eivät enää nuku… Poltan hakkaamani puunpätkät autiotuvan uunissa ja koetan kaikin tavoin vaikuttaa vaarattomalta.

Irtautuminen

Aamulla sää vihdoin selkenee ja maamerkit näkyvät. Päätän, että vaellan nyt sille paikalle, jossa minun tänä päivänä kuuluisi olla, vaikka palaankin tuvalle yöksi. Matkalla koen onnistumisen elämyksiä, kun ylitän pieniä vesistöjä. Ajattelen, että on tässä kai nyt jo jotain opittu! Jes, tanssin Etelän vetelä -tyyppisen ritualistisen tanssinumeron keskellä jänkää. Voittajafiilis, voittajafiilis!

Kun lähestyn leiripaikkaa, huomaan jo kaukaa jotain valkoista. Yhtäkkiä tunnelma tiivistyy, olen taas näyttämöllä, tunturi takana, järvi edessä. Miten voi olla, että juuri tuossa kohdassa, johon kartassani on piirretty ympyrä, on jotain poikkeavaa? Onko joku käynyt viemässä jotain esineistöä näille merkityille paikoille – ei kai? Ei voi olla. Ja silti, keskellä tätä täysin tyhjää maisemaa, juuri tuossa mikä kartassa on minun paikakseni merkitty, on valkoinen hirven kallo. Jalat menevät alta, kokemus tulee niin puun takaa. Tämä on lapinhulluutta, tietysti, mutta olen sen sisällä ja kokemus on minulle totta.

Istun pitkään valkean kalloni luona, uppoudun siihen. Tuuli puhaltaa ja tunturi antaa kaikelle perspekstiiviä. Aika katoaa, ja ei katoa, sillä olen jo paluumatkalla.

Viimeinen näytös

Aamulla saan Raiskilta viestin mönkijäreitistä, jota seuraamalla pääsen helposti pois tunturilta. Koluan vielä jonkin aikaa lähimaastossa, hyvästelen Pahakurun. Sitten viipotan rinnettä alas; tämähän todellakin on helppokulkuinen reitti – jos olisin ensimmäisenä vaelluspäivänä löytänyt sen, esityksestäni olisi luultavasti tullut hyvin toisenlainen.
Onneksi en löytänyt.

Aamukirjeen ohjeistuksen mukaisesti palaan laguunille, ensimmäisen yön leiripaikkaani ja teen esityksen sulkevan rituaalin. Tuntuu tosi jännältä palata omia askeleitaan alkuvaellukselta tutuille sijoille. Melkein odotan törmääväni entiseen itseeni. Siihen, joka ei vielä tiedä – joka on niin toisenlainen, kuin minä.

Yöksi menen kodalle. Sieltä löydän Toisen Vaeltajan, sen saman, jonka kanssa joimme kahvia ja uimme ensimmäisenä iltana. Täydellinen ympyrä. Pidämme tulta kodassa yllä lähes koko yön. Toinen Vaeltaja on esitykseni viimeinen oraakkeli. Häneltä opin paljon.

Paluu

Yhdeksännen päivän aamuna minut ja Toinen Vaeltaja haetaan maastosta pois. Käyn suihkussa, syön ravintolassa vaikka se tuntuu oudolta, käyn hotellin saunassa, luen viimeisen yökirjeen. Nukun.

Aamulla herään. On selvää, että esitys loppui liian lyhyeen. Tämän kanssa on kuitenkin elettävä. Onneksi voin helposti palata esityksen tilaan, sillä se sijaitsee mielessäni.

Katson peiliin ja tiedän, että pitkään jatkunut tietämättömyyteni on ohi.
Nyt tiedän, kuka olen ja mitä aion tehdä.

RITUAALIVAELLUS TAIDETEOKSENA

”Mistä siinä oikein maksaa?”, ystäväni ihmetteli, kun hän kuuli Vaeltaja-rituaalivaelluksesta. Niin, voisihan sitä mennä ihan itsekseenkin kansallispuistoon kulkemaan. Miksi vaelluksen pitää olla pääsymaksullinen esitys? Itselleni tämä kysymys on vähän hankala, koska esitystaiteen kokeelliset muodot ovat minulle niin läheisiä, että ne ovat muuttuneet päivänselviksi – mutta yritetään. Siis, millä perusteella rituaalivaellusesitys on taidetta? Ja mitä tekemistä vaeltamisella ja rituaaleilla on esityksen kanssa?

Mielestäni Vaeltaja-rituaalivaelluksen erottaa tavallisesta retkeilystä esityksen orientaatio, rakenne ja myyttinen ulottuvuus.

Taideorientaatio

Vaeltajasta tulee taidetta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on suunniteltu taideteokseksi. Esityksen ohjaajat haluavat mahdollistaa kokemuksen, joka muuttaa ihmistä, kuten taide tekee. Työryhmän aikeena ei ole tarjota katsojalle pelkkiä elämyksiä, Lapin taika -tyyppistä viihdettä tai kauniita maisemia.

Myös katsojan oma orientaatio siihen, että hän on osallistumassa nimenomaan esitykselliseen taideteokseen, ei pelkälle soolovaellukselle, vaikuttaa merkittävästi siihen, millaiseksi kokemus muodostuu. Esityksellinen konsepti virittää katsojan mielen mieltämään kaiken, mitä hän kohtaa, osaksi taideteosta.

Rakenne

Vaeltaja-rituaalivaelluksen rakenne muodostuu päivittäin avattavien aamu- ja yökirjeiden lukemisen kautta. Niissä annetaan niin käytäntöön kuin henkiseen prosessiin liittyviä ohjeita. Lisäksi erityisesti yökirjeet sisältävät tarinallista, myytteihin pohjautuvaa aineistoa.
Kirjeet luovat esitykselle yksinkertaisen struktuurin, ja niiden avulla Vaeltaja toteuttaa esityksen draamallisen kaaren. Tarkasti rajattu rakenne mahdollistaa ”sen jonkin muun” asettumisen esityksen kontekstiin.

Myyttinen ulottuvuus

Vaeltaja on ritualistinen kokemusesitys, jossa tajunnan monet tasot on otettu huomioon. Kirjeiden kautta puhutellaan välillä Vaeltajan päivätajuntaa, välillä alitajuntaa, välillä Vaeltajaa unien näkijänä.

Moniulotteisena, ei pelkästään rationaalisena suorittajana kohdatuksi tuleminen sekä tunturiluonnossa oleminen, matkanteon rasittavuus ja kirjeiden kautta annetun esitysrakenteen varaan asettuminen – eli omasta tietämisestä ja päämääristä luopuminen – mahdollistaa kirjeiden myyttisen aineksen muuttumisen tarinasta todellisuudeksi. Tämä konkretisoituu esityksen keskipisteessä, Vaeltajan suorittamassa ritualistisessa teossa.

Oma kokemukseni on, että suorittamani rituaali on aito ja tosi. En ollut mukana rituaalista muotoa noudattavassa tapahtumassa, vaan operoin laajemmilla tajunnan tasolla, kuin millä päivätajuntani normaalisti pysyttelee.

Mikä Vaeltaja-rituaaliesityksessä on uniikkia, mikä erinomaista?

Vaeltaja on kullekin osallistujalle täysin uniikki kokemus. Jokainen Vaeltaja menee metsään ja kohtaa jotakin, joka on olemassa vain hänelle. Tässä kohdin esitys on hyvin lähellä sitä mitä lupaa, aitoa rituaalia, joka on kaikkien esittävien taiteiden kantamuoto.

Vaeltaja ei sovellu kaikille, sillä se on vaativa teko. Tässä esityksessä ei ole katsojia, ei edes kokijoita. Vaeltaja on se, joka tekee ja toimii, myös ei-päivätajuisella tajunnan tasolla. Vaeltaja on oman rituaalinsa suorittaja ja oman elämänsä pappi. Tälläkin tavoin esitys purkaa esittävän taiteen luutuneita traditioita vieden Vaeltajan lähemmäs taiteen alkuperäisiä, alkukantaisia voimia.

Minulle Vaeltaja oli merkittävä kokemus. Vaikka eksyilin reiteiltäni, vaikka puhelimeni ei aina toiminut, tunsin oloni turvalliseksi. Tiesin myös, että tämän esityksen myötä minulla on mahdollisuus saada elämääni jotakin muuta, kuin mitä arjesta tai edes taiteesta yleensä saan. Rituaalin tarkoitus on muuttaa ihmistä. Minä koen, että omalla kohdallani näin todella tapahtui.

Joskus nuoruudessani olen lukenut Amerikan alkuperäiskansojen initiaatioriitistä, jossa nuoret lähetetään yksin metsään, tapaamaan henkiä ja sitä kautta tulemaan omiksi itsekseen. Muistan, miten tuolloin kaipasin sitä, että myös minut lähetettäisiin samaisella agendalla metsään. Ja olin surullinen siitä, että mikään tällainen ei kuulu meidän kulttuuriimme, ainakaan enää. Tokihan metsään voi mennä mutta jos ritualistinen konteksti ja kollektiivinen myyttinen aie puuttuu, metsä ei puhu – ei sillä tavalla.

Siksi tämän esityksen tarjoama mahdollisuus kannattaa nähdä, ja hyödyntää.
Jos menet, teet ja olet,

et tule samana takaisin.

Kirjoittaja on käsikirjoittaja, ohjaaja ja taiteilija (KuM).
Kirjoittaja on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen.
Kirjoittajalla ei ole mitään sidonnaisuuksia Vaeltaja-rituaaliesityksen kanssa.

Esityksessä ilmenneiden turvallisuusongelmien vuoksi Vaeltajan esitykset on tämän kesän osalta peruttu (kts. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tiedote 2.7.2019).

Tänä vuonna tarjolla on Vaeltajan sisarteos, kolmipäiväinen Näkijä-rituaalivaellus, jolle on lähtöjä myynnissä 2.9.2019 saakka.